Juhlapuheet

Kohteesta SallaWiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Itsenäisyyspäivä 6.12.2012 juhlapuhe/Pekka Lassila

Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvät naiset ja herrat, maamme itsenäisyyden 95 –vuotisjuhlan osallistujat! 


Ensi toukokuun lopussa tulee täyteen tasan 40 vuotta, siitä kun keskikoulun päätyttyä kävelin ulos tästä samasta salista; tuntui kuin koko maailma olisi avoin ja suuria mahdollisuuksia täynnä. Lähdössä oli myös nuorukaisen uhmaa, sillä muistan tokaisseeni silloiselle koulukaverille Iivarin Jussille, että takaisin ei tulla. Toisin on kuitenkin käynyt.
Rovaniemellä, Torniossa sekä Tampereella, Helsingissä ja Ylöjärvellä vietetyn, yli 35 vuoden rupeaman jälkeen Salla on jälleen kotipaikkana. Tänne on ollut mukava palata ja mieltä on lämmittänyt erityisesti se, kuinka ystävällisesti paluumuuttaja ja koko perheemme on otettu vastaan.

Vaikka kotipaikka on ollut pitkään muualla, Salla on ollut ajatuksissa ja henkisesti läsnä lähes jatkuvasti. Se johtuu rakkaasta harrastuksestani, sukututkimuksesta, jota olen tehnyt pian 20 vuotta. Koska omat juureni menevät lähes kaikkiin vanhoihin Sallan sukuihin, kotikuntamme vaiheet ja myös historia, osittain koko Pohjois-Suomen historia on tullut tutuksi. Luulen, että juuri tämä on syy sille, että Sallan kunta on pyytänyt minut tämän juhlan puhujaksi.
Haluan esittää siitä nöyrimmät kiitokseni.

Yritän hahmotella ja pohtia sallalaisuutta hieman pidemmän ajanjakson kautta ja osin kulttuurihistoriallisesta lähtökohdasta. Olen monesti miettinyt sitä, miksi aikanaan alkuperäiset metsälappalaiset asettuivat näille seuduille ja erityisesti sitä, miksi uudisasukkaat Kemijärveltä, Kuusamosta ja aina Kainuusta ja jopa Savosta saakka tulivat tänne erämaan äärilaidalle, kauas kaikesta, ankarien luonnonolosuhteiden keskelle ja maaperältään karulle seudulle. Mitä ominaisuuksia näillä ihmisillä on täytynyt olla, jotta he ovat voineet perustaa perheensä, kasvattaa lapsensa ja hankkia jokapäiväisen toimeentulon täältä, missä monien ulkopuolisten arvioiden mukaan sen ei pitänyt olla edes mahdollista.


Vanhimmat Sallaa koskevat asiakirjat ovat 1500 luvun lopulta, eikä täsmällisiä ja kiistattomia dokumentteja löydy kuin vasta 1600 luvun lopulta. Joka tapauksessa on selvää, että Kuolajärven eli Sallan alueella asui 1600 luvulla pelkästään lappalaiselinkeinon harjoittajia. Metsälappalaisia tai metsäsaamelaisia sukuja olivat ainakin Tenno, Miulus, Korja, Hari, Saija, Kuhmitsa ja Peuna. Huolimatta siitä, että perheisiin syntyi paljon lapsia Kuolajärven asukasluku pysyi hyvin pienenä ollen noin 200 vuoden ajan, aina 1750 luvulle saakka, ainoastaan 150-250 henkeä. Kuolleisuus oli suurta. Ankarat elinolosuhteet, ravinnon niukkuus, alkeelliset asumukset ja terveydenhoidon täydellinen puuttuminen piti asukasmäärän pienenä.

Metsälappalaisten ja heidän perheenjäsenten pääasiallinen tehtävä oli jokapäiväisen ruuan hankkiminen. Vapaa-aikaa ja vapaa-ajan harrastuksia ei tietenkään ollut. Ravinto hankittiin luontaistaloudesta metsästämällä metsäpeuroja, muuta riistaa ja turkiseläimiä sekä kalastuksesta, joskin viimeistään 1600 luvulla metsälappalaisilla on ollut jonkin verran lehmiä ja lampaita. Viljan viljelyä ei juurikaan tunnettu. Taistelu elämästä ja kuolemasta oli ankaraa, eikä käräjöinniltäkään vältytty. Kalastus- ja metsästysoikeuksiin liittyvistä riidoista löytyy paljon mainintoja. Varsinkin kun uudisasukkaiden määrä kasvoi, riidat alkuperäisväestön ja tulokkaiden kesken lisääntyivät, mutta ne loppuivat lähes kokonaan 1700 –luvun alkupuolella.

Sallassa on ollut varsin yleisesti käsitys, että alkuperäiset metsälappalaiset suvut väistyivät uudisasukkaiden tieltä ja muuttivat joko pohjoiseen tai Venäjälle. Näin ei tosiasiassa ole käynyt kuin hyvin vähäisessä määrin. Metsälappalaiset omaksuivat hyvin nopeasti uudisasukkaiden viljelystavat ja heidän elinkeinojen painopiste muuttui luontaistaloudesta karjankasvatukseen ja viljan viljelyyn. Avioliitot uudisasukkaiden ja alkuperäisten lappalaisten kanssa yleistyivät. Poronhoito tuli kaikkien sallalaisten merkittäväksi tulonlähteeksi vasta 1800 –luvun puolessa välissä.

Ensimmäiset uudisasukkaat saapuivat Sallaan 1600 –luvun lopun ja 1700 –luvun alun paikkeilla, ensin pitäjän länsiosaan Kursuun. He olivat Kemijärven ensimmäiseksi vakituiseksi asukkaaksi mainitun Paavali Halosen jälkeläisiä ja heistä syntyivät ainakin Kursu-, Vuonnala-, Vuolukka-, Pajari-, Piisilä ja Tuhkala -suvut. Halosen sukua tuli hieman myöhemmin myös Kuolajärven kylään ja tulevaan kirkonkylään Sallansuuhun, josta syntyivät muun muassa Kesälahti-, Lahti- ja Salla -suvut-.

Uudisasukkaiden määrä kasvoi pikku hiljaa ja 1700 –luvun lopussa ja 1800 –luvun alussa heitä tuli edelleen Kemijärveltä, josta tuli Jaakkolan suku. Erityisesti Kuusamon suunnasta tuli paljon uudisasukkaita, kuten Granroth-, Kurtti-, Säkkinen-, Määttä-, Lämsä-, Heikkinen-, Maaninka-, Mustonen- ja Hännisen –suvut. Näistä mainituista suvuista syntyi Sallaan niin paljon uusia sukunimiä, että niiden läpikäymiseen menisi useita tunteja. Joka tapauksessa valta osa Sallassa 1900 –luvun alussa olleista sukunimistä on syntynyt Kuusamosta ja Kemijärveltä tulleiden uudisasukkaiden jälkeläisistä. Jos Sallan koko väestöä arvioidaan 1900 –luvun alussa, niin reilu enemmistö silloisista asukkaista polveutui uudisasukkaista. Alkuperäisten metsälappalaisten sukujen jälkeläisten osuus oli toki huomattava, mutta selvästi pienempi kuin uudisasukkaiden. Laajat savotat 1900 –luvun alussa toivat pitäjään uuden muuttoaallon Kainuusta, Savosta ja muualtakin Suomesta ja sitä kautta pitäjään tuli runsaasti uusia sukunimiä.

Mainitsin aikaisemmin, että Kuolajärven asukasluku pysyi hyvin pienenä aina 1700 –luvun lopulle saakka ollen vain muutama sata. 1800 -luvun alussa asukkaita oli noin 500 ja vuonna1850 heitä oli jo noin 1600. Tultaessa 1900 luvulle asukasmäärä tuplaantui viidessäkymmenessä vuodessa ollen jo 3300. Tähän toki vaikutti pelkästään jo sisään muutto, mutta erityisesti se, että uudisasukkaiden myötä karjan määrä lisääntyi sekä viljaa ja perunaa kasvatettiin yleisesti. 1850 –luvun jälkeen myös porotalous antoi perheille ruokaa ja varoja. Lisääntynyt ravinto ja paremmat asumukset takasivat syntyville lapsille ja koko väestölle paremmat elinmahdollisuudet. Ravinnonsaannin myötä myös väestön yleiskunto kasvoi ja sitä kautta vastustuskyky erilaisia tauteja vastaan. Pienenä kuriositeettina voisi mainita, että esimerkiksi vuosina 1881-1890, eli kymmenen vuoden aikana Sallassa syntyi 1019 lasta, joista kuoli noin 46 % eli 466. Joka tapauksessa nettokasvu oli noin 60 lasta vuodessa. Aikaisemmin lapsikuolleisuus on paljon tätä suurempi.

Sukututkimusta tehdessäni ja historiaa selvittäessäni olen usein miettinyt sitä, kuinka päättäväisiä ja suorastaan jukuripäisiä meidän esivanhemmat olivat. He ovat vuosisatojen aikana saaneet aikaiseksi lähes ihmeeksi määriteltyjä asioita ja tapahtumia. Kysyin alussa, että mitä ominaisuuksia heillä on ollut tullessaan aikanaan näille seuduille. Tarkoituksellisesti olen yrittänyt etsiä muiden, lähinnä muualta tulleiden ihmisten arvioita Sallasta ja sallalaisuudesta. Hannu Heinäsen ansiokkaasti kirjoittamassa Sallan historia kirjasta löytyy ulkopuolisen tekemänä muun muassa arvio siitä, mitä mahdollisuuksia täällä olisi harjoittaa elinkeinoa eli maataloutta. En tiedä tarkalleen kenen kirjoittama arvio on, mutta se lienee 1800 –luvun lopulta.
Siinä todetaan ”Harmaat, maalaamattomat tupapahaset, pienet hallanpuremat peltotilkut ja niukka, laiha ruoka palkkana raskaasta päivätyöstä, siinä kaikki, mitä itsenäisellä talonpojalla oli näillä Jumalan hylkäämillä seuduilla. Pitkät synkeät talvet purevine lumimyrskyineen ja pakkasineen, lyhyet kesät sääskineen ja halloineen sekä laiha ja karu maa olivat kaikki, mitä luonto täällä tarjosi peruspääomaksi sille sukukunnalle, joka uudisraivaajan mielellä on kulkenut ylös näille leveysasteille”.

Toinen kirjoitus, jota olen usein käyttänyt kuvatakseni sitä, miten arvostettu, korkeasti oppinut, lääkäri, toimittaja ja Kalevalan tarinoiden kokooja sekä suomen kielen kehittäjä Elias Lönnrotkin voi olla väärässä, pahasti väärässä. ”Elisas Lönnrotin Matkat 1-2, 1828-1844, SKS” nimisessä kirjassa, joka oli sanasta sanaan hänen itsensä kirjoittama, kerrotaan matkasta Sallaan joulukuussa 1841. Lönnrot oli matkakumppaninsa Matias Aleksander Castrenin kanssa kansanperinteen keräysmatkalla Pohjois-Suomessa ja muun muassa Sallassa. Samaan aikaan vietettiin häitä, joissa Sallan ensimmäinen kappalainen Kristian Wilhelm Lizell avioitui Anna Kaisa Antintytär Granrothin eli Sallan kanssa. Litzell kutsui arvovieraat häihinsä, joita vietettiin Sallan pappilassa 3.12.1841. Elias Lönnroth mainitsee matkakertomuksessaan häät, mutta samalla hän kuvaa paikallista väestöä vähemmän mairittelevalla tavalla. Lönnrot toteaa päiväkirjassaan, jonka hän on kirjoittanut Savukosken Nousulla 7.12.1841, eli lähes päivälleen 171 vuotta sitten, näin:

”Sallan rahvas on muuten laiskaa, epäluuloista, veijarimaista, ryypiskelevää, runsaan maksun nylkijöitä milloin vain sopii ja kykenemättömiä. Seudun väki on sekä tietämätöntä että tavoiltaan pilaantunutta. Se lienee suureksi osaksi lappalaista syntyperää, vaikka on nyt omistanut äidinkielekseen suomen”.

Miksi tällainen kirjoitus? Elias Lönnrotin ja matkakumppaninsa alkuperäinen tarkoitus oli matkustaa Sallasta Venäjän Akkalaan. Matka tyrehtyi kuljettamisesta tulleeseen riitaan. Sallalaiset kyytimiehet pyysivät 12 peninkulman matkasta 40 Venäjän ruplaa, mutta Lönnrot tarjosi vain 15 ruplaa. Kauppoja ei syntynyt. Tämä lienee ollut syy Lönnrotin toteamukseen runsaan maksun nylkijöistä. Elias Lönnrot toteaa Nousulla kirjoittamassaan matkakertomuksessa edelleen: ”Päätimme kiusallakin olla hankkimatta sallalaisille kyytiansioita, hylkäsimme Akkalan matkan ja läksimme Nousulle, minne oli 2,5 peninkulmaa, sieltä käännämme kulkumme Hirvaslappalaisten luo Nuorttiin tai Inariin”.

Kun lukee useamman Lönnrotin matkakertomuksen, niistä käy selkeästi esille se, ettei hän oikein pitänyt siitä, että asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Samantyyppisiä luonnehdintoja löytyy myös muista matkakohteista, aina jos asiat menivät hieman hakauksiin tai tarjottu makuukamari ei ollut riittävän lämmin tai ruokaa ei tarjottu riittävästi. Tämä on toki inhimillistä ja jossakin määrin ymmärrettävää.

Ensin lukemassani lainauksessa ei oikein uskottu sallalaisten toimeentulomahdollisuuksiin. Tätä karua, mutta kaunista pitäjää kuvattiin muutenkin aika lohduttomasti talvituiskuineen, pakkasineen ja sääskineen. Täällä on opittu jo vuosituhansia sitten, että sehän on vain asenne- ja pukeutumiskysymys. Ja jos lunta on ollut riittävästi, on laitettu sukset jalkaan ja matka on jatkunut. Tästäkin on hyvänä todistuksena Särkiaavalta löydetty maailman vanhin suksi, joka on hiilitutkimuksen mukaan vuodelta 3245 eKr eli on noin 5000 vuotta vanha. Toisessa lainauksessa Lönnrot piti sallalaisia laiskoina ja kykenemättöminä. Ainoa, minkä Lönnrotin luonnehdinnasta voisi hyväksyä, on tuo veijarimaisuus. Ryypiskelyä on varmaankin harjoitettu, mutta uskon että siinäkin on pysytty kohtuudessa, kuten kyytimaksun pyytämisessä, sillä työstä ja palvelusta kuuluu kohtuullinen palkka maksaakin.

Kun Sallan pitäjän vaiheita miettii aina 1500 –luvulta tähän päivään, eli 2000 –luvulle, on pakko todeta, että ahkeruus, päättäväisyys sekä usko omiin mahdollisuuksiin ja omiin kykyihin ovat tärkeimmät ominaisuudet, joilla täällä on pärjätty. Mistä muusta syntyivät talvisodan ihme ja halu rakentaa sodan tuhoamat talot ja kylät uuteen kukoistukseen. Vaikka puolet pitäjän pinta-alasta menetettiin vesistöineen ja korkeine tuntureineen, se ei lannistanut. Vaikka elämisenmahdollisuuksia ei pidetty ulkopuolisen arvion mukaan kovinkaan suurina, Sallasta kehittyi sotien jälkeen Lapin - Läänin suurin maidontuottajapitäjä.

Muuttoaalto Ruotsiin ja Etelä-Suomeen vei Sallasta ja Pohjois-Suomesta suuren osan ihmisistä 1960-luvun puolen välin ja 1980 –luvun aikana. Tämäkään ei ole lannistanut sallalaisia. Muistan elävästi erään yksittäisen tapahtuman kun ukkini, äidin isä, Vihtori Vuorela tuli kyläreisulle 1960 –luvun lopussa kotiini Kouteloon. Kaksi vanhinta veljeäni olivat juuri lähteneet Ruotsiin töihin ja kaksi siskoani muuttaneet Tampereelle. Tilanne oli perheessä aivan uusi. Vihtori ja isäni istuivat vakavina keittiön pöydän ääressä ja keskustelivat keskenään poikkeuksellisen hiljaisella äänellä. Itse kuuntelin tuota keskustelua jopa hieman pelokkaana. – ”Saaterin pertana”, Vihtori kuului sanovan. Hän ei viljellyt voimasanoja, mutta käytti sen sijaan ilmaisuja, jotka lapsestakin kuulostivat kauniilta, ei kiroilulta. – ”Ei se elämä tähän lopu, Sallassa ei anneta periksi. Ei ole koskaan annettu”, sanoi Vihtori.


Elinkeinorakenteessa tapahtunut muutos alkutuotannosta palveluihin ja erityisesti matkailuun olivat Sallassa 1970 –luvulla viisaita ja kauaskantoisia linjauksia. Tulevaisuudessa väestön ikärakenteen muutos tarkoittaa sitä, että meillä on oltava myös muita kuin kunta- ja valtionsektorin työpaikkoja. Turvatakseen hyvät palvelut, tarvitaan kipeästi lisää työssäkäyviä veronmaksajia. Vain se takaa päätöksenteon omissa käsissämme. Tulevaisuuden odotukset liittyvät vielä tänäänkin juuri palveluihin ja matkailuun, kuten jo 1970 –luvulla linjattiin. Kansainvälinen rajanylityspaikka ja alati kasvava venäläisten matkailijoiden määrä on Sallalle suuri mahdollisuus. Tässä asiassa me emme ole keskellä ei mitään, vaan keskellä valtavirtaa, joka saattaa jossakin vaiheessa tarkoittaa jopa miljoonaa matkailijaa juuri Sallan kautta Suomeen, ja Suomesta pois.

Venäläisten matkailijoiden palvelemiseksi ja kauppapalveluiden lisäämiseksi Sallassa ja Itä-Lapissa on jo nyt tehty paljon hyviä suunnitelmia ja hankkeita. Olin juuri viime viikolla Sallan kunnan ja yrittäjien järjestämässä tilaisuudessa, jonka aiheena oli ”SallaGate” yhteistyöhanke Itä-lapin kuntien ja yrittäjien sekä toisaalta Kuolan alueen kuntien ja yrittäjien kesken. Hankkeen tarkoituksena on muun muassa luoda toimiva elinkeinotoimintojen yhteistyöverkosto, jonka puitteissa lisätään rajanylittävää elinkeinoyhteistyötä matkailussa ja kaivosteollisuutta palvelevalla alalla. Juuri tällä viikolla Sallan rajanylityspaikalla tehtiin uusi merkittävä saavutus, johon vielä muutama vuosi sitten ei oikein kukaan jaksanut uskoa, ei ainakaan näin nopeassa aikataulussa. Tänä vuonna rajan on ylittänyt jo yli 200.000 ihmistä. Venäläisten yhteistyökumppaneiden mukaan, tämä on vasta alkua.

Mikäli viisumivapaus tai osittainen viisumivapaus toteutuu, rajanylittäjiä on pian 500.000 henkilöä, jopa tätäkin enemmän. Näillä matkailijamäärillä Sallan kaupan ja matkailun palveluilla on kysyntää tulevaisuudessa ja se luo myös uusia työpaikkoja. Täällä pitäisi olla varsin pian suunnitelmat ja toteutukset valmiina monipuolisten palveluiden osalta. Venäjän kielen taito on yksi tärkeimmistä asioista. Sallan rajalukion merkitys kasvaa entisestään ja siksi toivoisi, että opetushallitus ja opetusministeriö ymmärtäisivät asian tärkeyden paitsi Sallalle, myös koko Lapin alueelle.

Kaivosteollisuus on jo nyt koko Pohjoisen Suomen mittakaavassa merkittävä työllistäjä. Sokli on ollut keskusteluissa vuosikymmeniä ja uutta päätöstä odotellaan taas ensi kevään aikana. Soklin kaivoksen toteutuminen olisi enemmän kuin lottovoitto kaikille Itä-Lapin kunnille. Elinkeinorakenteen laajentaminen kaivosteollisuuden puolelle on kauppa- ja matkailupalveluiden ohella tärkeä kysymys. Tänne muuttoa suunnittelevilla perheillä olisi helpompi tehdä ratkaiseva muuttopäätös, jos kaupan- ja matkailun sekä sosiaali- ja terveyspuolen työpaikkojen lisäksi täällä olisi tarjota myös teollisuuden alan työpaikkoja.

Viime aikojen ikävät tapahtumat Talvivaaran kaivoksella on joissakin keskusteluissa haluttu yleistää kaikkia kaivoksia koskeviksi uhkatekijöiksi. Mikäli ympäristölainsäädäntö on kunnossa ja sen toteutukseen ja seurantaan on riittävästi resursseja, Suomessa ja maailmassa on varmasti teknistä ja muuta osaamista rakentaa kaivoksista niin turvallisia kuin halutaan. Ja mikäli lait eivät ole ajan tasalla, lainsäädännön ja muun ohjeistusten laatiminen on poliittisen tason tahtokysymys. Matkailun, kaivosteollisuuden ja muun muassa porotalouden tarpeet ovat yhteen sovitettavissa siten, että kaikilla on riittävästi tilaa toimia ja harjoittaa elinkeinoa. Tämä edellyttää avointa suhtautumista ja avointa keskustelua.

Meillä on tulevaisuudessa Sallassa suuria kysymyksiä ja suuria haasteita kuntapalveluiden lisäksi juuri edellä mainituissa elinkeinotoiminnan asioissa. Tarvitsemme tulevaisuudessakin sitä talvisodan yhteishenkeä ja sitä päättäväisyyttä ja tahtoa, millä aina on päästy suurten ongelmien ja haasteiden yli.


Arvoisat juhlavieraat.

Toivotan Teille kaikille oikein hyvää Itsenäisyyspäivää sekä samalla toivon teille rauhallista Joulun odotusta.

Salla-päivä 19.7.2012 juhlapuhe/FT Erika Sarivaara, Statuksettomat metsäsaamelaiset

Buorre beaivvi buorit olbmot dappe Salla beivviin! Lei soma boahtit deike Sallai muitalit didjiide mu dutkama birra ja čájehit maiddai dan fiinná Salla guovllu sámegávtti.

Hyvää päivää arvoisa juhlaväki täällä Salla-päivillä! Minulla on ilo ja kunnia pitää juhlapuhe täällä entisessä kotikylässäni Salla-päivien kunniaksi!

Olen Erika Sarivaara ja olen juuri reilu kuukausi sitten väitellyt tohtoriksi Lapin yliopistossa. Tutkimukseni aiheena oli “Statuksettomat saamelaiset. Paikantumisia saamelaisuuden rajoilla”. Isäni Kauko Sarivaaran juuret ovat täältä Sallasta. Mummolani sijaitsi Raatikassa, ja olen itse käynyt koulua Kotalassa ja tässä kirkonkylällä. Olen sekä isäni, että äitini Tytti Sarivaaran puolelta metsäsaamelainen.  

Tänä vuonna Salla-päivien teemana on sallalainen kulttuuri ja luonto. Mitä on alkuperäinen sallalainen kulttuuri? Millä tavalla esivanhempamme ovat täällä eläneet ikimuistoisista ajoista lähtien? Entäpä mitä saamelaisuus nykyään merkitsee Sallassa? Millainen merkitys saamen kielellä on teille? Entäpä tällä Sallan alueen lapin takilla? Pyydän teitä pohtimaan näitä teemoja kuunnellessanne puheenvuoroani. Näiden kysymysten johdattelemana luen teille otteen väitöskirjastani.

Katson ulos ikkunasta, näen pihalla kauniin, paksurunkoisen ja lyhyen männyn. Se seisoo uljaana ja vankasti pitkien juuriensa avulla paikallaan kestäen tuulet ja kovimmatkin myrskyt. Tämä mänty voi olla jopa 500 vuotta vanha. Mänty on nähnyt monta aikaa ja pitkän siivun minunkin sukuni historiaa. Sen elämä on alkanut 1500-luvulla pienenä männyntaimena, jolloin minun esivanhempani elivät siidoissa ja pärjäsivät luonnossa ja sen ehdoilla. Puuvanhus on myös nähnyt muutoksen, jolloin suomalaiset uudisasukkaat valtasivat esivanhempieni maat ja he joutuivat kovan suomalaistamisen paineen alle. Mänty on seisonut jykevänä kautta aikain ja nähnyt myös sen, kuinka sukuni saamelaisuus pirstaloitui ja saamen kieli vaihtui suomen kieleksi. Tämä mänty on hyvin viisas, sillä se tietää, kuka minä olen ja keitä olivat sukuni ihmiset ennen minua. Ja se tietää myös, mitä suvulleni ja esivanhemmilleni tapahtui – puun elämässä mitattuna vain hetki sitten.

Salla on perinteistä metsäsaamelaisten aluetta. Kuolajärven lapinkylä eli Guollejávrri siida on ollut hyvin laaja ja se on ulottunut rajan yli nykyisen Venäjän alueelle. Metsäsaamelaisella tarkoitetaan saamelaista, joka asuu metsäalueella. Esimerkiksi merisaamelaiset asuvat merenrannalla Pohjois-Norjassa, ja tunturisaamelaiset ovat tunturialueen nomadeja.

Metsäsaamelainen elämäntapa perustui monipuoliseen luonnon herkkään hyödyntämiseen: järvi- ja jokikalastukseen, poronhoitoon, majavan- ja peuranpyyntiin, linnustukseen, marjastukseen ja keräilyyn.

Hyvä yleisö.
Nyt te varmaan mietitte, että mitä metsäsaamelaisuus ja metsäsaamelainen kulttuuri ovat nykypäivänä? Tämä on hyvin ajankohtainen teema ylipäätänsä, kun keskustellaan siitä mitä saamelaisuus on nykypäivänä. Metsäsaamelaisuuden ydin tänä päivänä on se, että tuntee olevansa metsäsaamelainen. Saamelaiskulttuurin osia on säilynyt sukupolvelta toiselle täällä Sallassa. Esimerkiksi läheinen ja monimuotoinen luontosuhde, kuten metsästys, kalastus, marjastus, poronhoito ja lisäksi saamen käsityöt. Muutamia asioita mainitakseni. Vaikka saamen kieli on hävinnyt, niin se ei tarkoita sitä, että saamelaisuus olisi hävinnyt.



Väitöskirjatutkimuksessani tutkittava ryhmä koostui henkilöistä, joilla on saamelaisia sukujuuria ja jotka puhuvat saamea, mutta eivät ole saamelaiskäräjien vaaliluettelossa. Ryhmää kutsutaan tutkimuksessa kansainvälisten mallien mukaisesti statuksettomiksi saamelaisiksi. Tavoitteena on emansipatorinen eli voimaannuttava tieto, ja sitä kautta alkuperäiskansatutkimuksena saamelaisen yhteisön itseymmärryksen lisääntyminen ja voimaantuminen, samoin kuin laajemminkin stereotypioiden ja myyttien purkaminen.

Myyttisellä saamelaisuudella tarkoitan sitä uskomusten varaan rakennettua kuvaa tuntureilla poroja hoitavista saamelaisista. Myyttiseen saamelaiskuvaan liittyy myös se, että ajatellaan, että saamelaisia on vain Ylälapissa nykyisellä saamelaisalueella ja muualla heitä ei ole, kuten täällä Keski-Lapissa ja Etelä-Lapissa. Myyttinen käsitys liittyy tieteelliseen keskusteluun vanhojen saamelaissukujen suomalaistumisesta metsäsaamelaisalueella. Metsäsaamelaisalueella tapahtuneen kielenvaihdon ja kielten häviämisen vuoksi on esitetty, että metsäsaamelaiset olisivat sulautuneet suomalaisiin jo 1700-luvulta lähtien. Myös tiedotusvälineissä on esitetty, että ne saamelaissuvut, jotka eivät kuulu saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, olisivat suomalaistuneet ja näin vailla kulttuurista ja kielellistä sidonnaisuutta.

Väitöskirjani kolme päätulosta ovat seuraavat: 1. Metsäsaamelaiset eivät ole kadonneet ja suomalaistuneet, vaan metsäsaamelaisuus on elävä kulttuuri. 2. Statuksettomat saamelaiset ovat kielensiirtäjiä. Tällä tarkoitan sitä, että statuksettomat saamelaiset kantavat huolta uhanalaisesta kielestä ja puhuvat sitä lapsilleen. Haastateltaville saamelaisuus ja saamen kieli merkitsevät paljon. 3. Saamelainen identiteetti voidaan kokea ongelmalliseksi saamelaisuuden harmaalla vyöhykkeellä. Osa haastateltavista kokee vaaliluettelon ulkopuolelle rajautumisensa ”avoimena haavana”, joka kyseenalaistaa heidän identiteettinsä ja oikeutensa omaan historiaan. Kun saamelaisuutta ei hyväksytä, se haavoittaa ihmisen identiteettiä. He joutuvat puolustautumaan ja perustelemaan saamelaisuuttaan.


Sallan eli Kuolajärven lapinkylän alueen saamelaisia sukuja ovat muun muassa olleet: Hari, Korja, Kuhmitsa, Miulus, Saija, Tenno. Nämä saamelaiset nimet ovat suurimmaksi osaksi hävinneet käytöstä. Saamelaisten siirtyessä uudisasukkaiksi eli talollisiksi muutettiin nimet suomalaisiksi.

Harin suku on nykyään esimerkiksi Niskala, Jussila ja Vuorijärvi. Korjan suku on muutettu Mukkalaksi ja Ylitaloksi. Kuhmitsan suku on muutettu ainakin yhdeksäksi eri nimeksi. Niitä ovat esimerkiksi Kairala, Soppela, Ulkuniemi, Seppälä, Isola ja Sipola. Miulus suvun jäsenet ovat nykyään muun muassa Hautaloita, Junttiloita ja Korpeloita. Saijan suku on nykyään muun muassa Törmänen, Särkelä, Erkkilä, Saariniemi, Saija ja Kalliskota. Tennoja ovat sen sijaan Kantolat, Kivelät, Salmijärvet, Tervot ja Pohtilat. Sallan kylän raitilla on tien nimi Tennontie, joka tulee juuri tästä saamelaisesta Tenno - sukunimestä.

Sallan saamelaisilla suvuilla on ollut tarkkaan rajatut omat nautinta-alueensa. Esimerkiksi Tennon­ suku on asuttanut Märkäjärveä ikimuistoisista ajoista lähtien, ja Saijan saamelaissuku taas Saijan aluetta. Rajan taakse jääneillä alueilla ovat eläneet muun muassa Kuhmitsat ja Korjat.

Nämä Sallan saamelaisten sukujen nimet ovat saaneet alkunsa Keminsaamen kielestä. Saija tarkoittaa sijaa. Tenno tarkoittaa piikiveä, itse Salla tarkoittaa syliä. Kuolajärvi on väännetty keminsaamen sanasta Guollejávri, joka tarkoittaa kalajärveä. Inarinsaamen kieli on hyvin lähellä kadonnutta keminsaamea.

Täällä Sallan alueella on perimätiedon mukaan vielä ainakin 1950-luvulla puhuttu saamea. Saamen kieli on säilynyt nykyisissä paikannimissä vielä tänä päivänäkin. Saame on kadonnut täällä vähitellen. Sallan metsäsaamelaiset ovat olleet kielenvaihdon prosessissa jo sukupolvien ajan. Kielenvaihto tarkoittaa sitä, että saamen kieli vaihtuu suomeen. Kielenvaihtoon vaikuttivat osaltaan siida–järjestelmän vähittäinen murentuminen, saamelaisten siirtyminen uudisasukkaiksi, suomalaisten uudisasukkaiden muutto heidän alueilleen, valtion nationalistiset pyrkimykset saamelaisten suomalaistamiseksi sekä kirkon toiminta saamen kielen kitkemiseksi.



isoisät syntyivät 1895
1918 isoäiti
vanhemmat 1940
kieli kielletty neljässä polvessa
lain mukaan hän ei ole saamelainen

Oheisen runon on kirjoittanut Norjan merisaamelainen naisrunoilija Aagot Vinterbo-Hohr. Runossaan hän kuvaa merisaamelaisten kielenvaihtoa saamesta valtakieleen norjaan. Vinterbo-Hohr antaa runossaan sanat saamelaishistorian traagiseen tapahtumasarjaan, jossa oman äidinkielen menetyksen lisäksi on tultu torjutuksi saamelaisessa yhteisössä. Tämä tilanne on aiheuttanut sen, että alkuperäiskansan edustajat kokevat sijoittuvansa kahden kulttuurin välimaastoon tai reunamille.
_ _ _ _

Vastaavanlaisesti kielen ja yhteisön hyväksynnän menettäminen koskettaa myös monia Suomen alueen saamelaisista suvuista polveutuvia henkilöitä. Tutkimuksessani kiinnostuin tästä ilmiöstä erityisesti sen ajankohtaisuuden vuoksi. Tutkimukseni mukaan tilanteessa on paradoksaalista se, että yhteisö johon tutkittavan ryhmäni kaltaiset tuntevat kuuluvansa, ei hyväksy heitä jäsenikseen.

Kiinnostus omiin juuriin ja niiden selvittämiseen on kasvanut. Ihminen etsii itseään ja rakentaa identiteettiään. Juuriaan etsivä esittää kysymyksiä, kuten kuka olen? Mihin kuulun? Keitä olivat esivanhempani? Identiteetin katsotaan nykykäsityksen mukaan olevan dynaaminen, joka muuttuu ajassa ja paikassa.

Paikantumiskeskustelua konkretisoi eräs tutkimukseeni osallistunut tutkimuskumppani, pohtien yhteisöön hyväksymisen ehtoja: “Saamelaismääritelmä on tänä päivänä aika rankka, kun sukupolvet tästä taaksepäin ovat olleet voimakkaan suomalaistamispolitiikan alaisia. Sen takia monet ovat luopuneet saamen kielestä ja saamelaisesta sukunimestään. He ovat myös luopuneet isonjaon tuloksena saamelaisista elinkeinoista. Tätä kaikkea on tapahtunut sukupolvien ajan. Nyt katsotaan vain toisen sukupolven taakse kuka on saamelainen - se on lyhytnäköinen ja ongelmallinen näkökulma.”

-----------

Suomessa saamelaisuuden rajoille sijoittuvaa väestöä on aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa kutsuttu sekaverisiksi, uuslappalaisiksi, hybrideiksi, väliväestöksi, väli-ihmisiksi, marginaalissa tai harmaalla vyöhykkeellä eläviksi. Julkisessa keskustelussa väliväestö on usein saanut suomalaisen tai lantalaisen leiman.

Kahden kulttuurin rajalla eläminen synnyttää erilaisia kokemuksia siitä, kuka on ja keihin samastuu. Helena Ruotsala on tutkinut väitöskirjassaan Rajamaan yhteisöksi nimittämäänsä Kyrön paliskuntaa ja lähestynyt heidän identiteetin kokemuksiaan väli-ihmisen käsitteen avulla. Hän kirjoittaa, että väli-ihmiset eivät välttämättä edusta vain yhtä identiteettiä, koska heillä on sekä saamelaiset että suomalaiset sukujuuret.

Riitta Kontio puolestaan on tutkinut saamensukuisen Annikki Kariniemen tuotantoa. Annikki Kariniemi oli taiteilija ja kirjailija, jolla oli saamelaiset juuret ja saamelaisuus oli tärkeä osa hänen identiteettiään, mutta kuitenkaan identifioituminen saamelaiseksi ei koskaan onnistunut.

Kulttuurien välimaastoon sijoittuvat ihmiset ovat usein sosiaalistuneet ymmärtämään asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Heidän on aina nähtävä asioiden kaksi puolta. Tätä on Trinh Min-ha kutsunut kaksoistietoisuudeksi. Eräs haastateltavistani kuvailee kokemuksiaan rajalla näin: “Minua on hyljeksitty sen takia, kun minä olen saamelainen ja sen takia, että minä en ole saamelainen. Siksi tuntuu siltä, että minä voin sopeutua ihan mihin vaan. Mutta se, että miten mie ite sen koen, niin mie en välttämättä halua samaistua siihen, että mitä ne toiset ajattelee. Saamelaisuus on jotenkin veteen piirretty viiva kuitenkin. Mie oon vähän siinä rajalla, ja sitte siitä rajalta mie voin nähä molemmille puolille.”


Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua saamelaisuudesta. Näkemykseni mukaan saamelaisuuden marginaali on näyttäytynyt usein yksipuolisena ja yksiäänisenä, joka on osaltaan johtunut tutkitun tiedon vähäisyydestä.

Tutkimukseni teon alkutaipaleilla kohtasin tutkimusilmiöni nimittämiseen liittyvän ongelman: Keitä ovat ihmiset, jotka sijoittuvat saamelaisuuden harmaalle vyöhykkeelle? Millä käsitteellä heitä tulisi kutsua? Einar Niemi on pohtinut etnisten ryhmien nimittämiseen liittyvää ongelmakenttää. Tieteellisessä tutkimuksessa nimittäminen on tarpeellista luokittelun ja järjestyksen luomiseksi. Sillä on myös merkitystä yksilötasolla erityisesti niille henkilöille, jotka sijoittuvat kategorian sisään. Ei ole yhdentekevää, millä nimellä ryhmää kutsutaan, koska nimittäminen on kytköksissä henkilön identiteettiin ja historiallisiin juuriin.

Nimeä pohtiessani mietin, että sen tulisi olla voimaannuttava ja selkeä. Pohdinnan ja keskustelujen lopputuloksena loin uuden käsitteen, statuksettomat saamelaiset. Käsite tekee oikeutta aiemmin sekaverisiksikin leimatulle saamelaisväestölle. Statuksettomuudella viittaan sekaveristen jäsenyyteen saamelaisessa yhteisössä, tai pikemminkin heidän näkymättömään asemaansa. Heillä ei ole virallista jäsenyyttä, siis saamelaisstatusta. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluminen antaa henkilölle saamelaisstatuksen. Statuksettomat saamelaiset käsite on tuotu kansainväliseltä areenalta, sillä Pohjois-Amerikassa on vakiintunut nimi Non-Status Indians, jolla tarkoitetaan intiaaneja, jotka ovat menettäneet oikeutensa intiaanistatukseen.



Arvoisat kuulijat.
Millaisia rajoja saamelaisuuden ympärille on vedetty? Rajoja voidaan lähestyä ainakin kolmesta eri näkökulmasta: maantieteellisestä, oikeudellisesta ja sosiaalisesta.

Nykyinen saamelaisten kotiseutualue on muodostettu 1960-luvulla. Sillä tarkoitetaan Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntien alueita sekä Sodankylän kunnassa sijaitsevaa Lapin paliskunnan aluetta. Saamelaisten historiallinen alue on kuitenkin edellä mainittua aluetta huomattavasti laajempi.
Perinteisesti historiallisella saamelaisalueella on toiminut siida- eli lapinkylien verkosto, joka oli vanha saamelainen yhteiskuntajärjestelmä. Siidat jakautuivat Tornion ja Kemin Lapinmaihin. Tornion–Lappiin sijoittuivat nykyisen Enontekiön kunnan alueella kolme siidaa: Rounalan, Suonttavaaran ja Peltojärven lapinkylät, sekä nykyisen Utsjoen kunnan alueella sijaitsivat Utsjoen ja Tenon lapinkylät.
Kemin–Lappiin kuuluivat Kittilän, Sodankylän, Sompion, Inarin, Keminkylän, Kuolajärven, Kitkan ja Maanselän lapinkylät. Nykyisten kuntarajojen mukaan Kemin-Lapin siidat ulottuivat joko osittain tai kokonaan Kuusamon, Posion, Sallan, Pelkosenniemen, Savukosken, Sodankylän, Inarin ja Kittilän alueille. Nykyinen saamelaisalue kattaa murto-osan todellisesta saamelaisalueesta.
_________________

Saamelaisuuden oikeudellinen raja on määritelty Suomen lainsäädännössä saamelaiskäräjälain kolmannessa pykälässä.

Saamelaisuuden sosiaaliset rajat muodostuvat sukujen ja perheiden ympärille. Sukulaisuus ja sukulaisuussuhteiden ylläpitäminen ovat tärkeä osa saamelaista elämäntapaa. Vahvat sukuyhteydet ovat kantava voimavara. Sukujen pirstaloituminen on yksi saamelaisuutta nykyään horjuttava tekijä.


Revitalisaatiolla tarkoitetaan kielen ja kulttuurin elvyttämistä. Revitalisaatiota on usein edeltänyt vaihe, jolloin on tapahtunut jonkin asteinen katkos kulttuurin tai kielen siirtymisessä sukupolvelta toiselle.

Mitä revitalisaatio voi olla ja kuinka se ilmenee?

Tänään olen pukenut ylleni sukuni saamen puvun, jonka käytössä on ollut katkos. Isoisäni Eelis Sarivaaran suku on Kuolajärven lapinkylän eli nykyisen Sallan alueen saamelaissuku. Sukuni naiset Kuolajärven siidassa ovat satakunta vuotta sitten pukeutuneet tällä tavalla. On suoranainen ihme, että tämä Kuolajärven naisen saamenpuku on säilynyt. Suuri pala Sallan alueen metsäsaamelaista kulttuuriperintöä on ollut vaarassa kadota kokonaan.

Sallan puku löytyi Kirsi Mukkalan mummolasta Isohalmeelta Kursusta. Alkuperäinen, säilynyt puku on ommeltu ennen sotia, mutta tarkkaa aikaa ei tiedetä. Säilynyt puku oli väriltään tumman sininen, joka on lähellä mustaa. Tämän puvun erityispiirteitä on useita. Mallissa on kaulus, jota ei nykyään enää muissa Suomen puolen naisten puvuissa ole, vaan muissa malleissa harteilla on huivi. Myöskin edessä olevat koristelut ovat tyypillisiä Sallan puvulle. Sahalaita on muinaista tyyliä. Miehustassa on näyttävä koristelu, ja nykyisen perinteen mukaisesti olen laittanut risku–korun tähän eteen. Helman väritys muistuttaa sompiolaisten ja inarinsaamelaisten pukujen helmoja. Asuun kuuluvat myös vyö, paulat ja lakki. Alkuperäistä lakkia emme ole vielä löytäneet, vaan tämä on rekonstruoitu historiallisten tekstien perusteella. Tämän lakin on suunnitellut ja ommellut metsäsaamelainen Leena Pyhäjärvi Lokasta, vyön ja paulat on suunnitellut ja ommellut metsäsaamelainen Kyllikki Kuosku Savukoskelta, itse puvun kaavat ja ompelun on tehnyt inarinsaamelainen Iiris Mäenpää Inarista.


Mikä merkitys saamen puvulla on ja kenellä on oikeus käyttää tätä Sallan pukua?

Saamenpuku on pyhä ja sen kantamiseen sisältyy arvostus ja kunnioitus omaa kansaa kohtaan. Saamenpuku sisältää myös paljon tietoa puvunkantajasta; sukupuolesta, aviosäädystä, suvusta, alueesta, varakkuudesta, perinteikkyydestä ja muutoshalukkuudesta. Saamenpuku ilmaisee henkilön identiteettiä varsin näkyvästi ja sen avulla määritetään myös paikkaa saamelaisessa yhteisössä.

Nyrkkisääntönä on, että kukin pukee oman alueen ja sukunsa puvun ylleen. Sallalaiset pitävät Sallan pukua, Savukoskelaiset omaansa, ja utsjokiset omaansa. Sallan metsäsaamelaisista polveutuvilla on oikeus pitää Sallan lapin takkia. Saamelaisessa yhteisössä on myös tapana, että saamelaisiin sukuihin avioituvilla on myös oikeus pitää yllään saamen pukua.

Arvoisat kuulijat ja Sallan kunnan päättäjät.
On korkea aika aloittaa Sallan alueen saamen puvun ompelukursseja. Esimerkiksi kansalaisopistossa voitaisiin järjestää pikimmiten tällaisia kursseja Sallan kuntalaisille. Toivon, että te rohkeasti otatte takaisin käyttöön oman alueen saamen puvun.


Saamen pukuja on ollut kadoksissa muillakin saamelaisryhmillä. Norjassa merisaamelaiset ovat useilla alueilla, kuten Kaivuonossa, elvyttäneet saamenpukuperinteensä. Kaivuonossa saamen pukua ei käytetty yli sataan vuoteen. Etnisen heräämisen seurauksena Kaivuonon merisaamelaiset rekonstruoivat pukunsa uudelleen, koska yhtään mallia ei ollut alueella säilynyt. Tänä päivänä useilla muillakin merisaamelaisten alueilla on otettu katkoksen jälkeen saamen puku uudelleen käyttöön.


Revitalisaation eli elvytyksen prosessi on vaativa ja hidas. Se edellyttää sitoutumista elvytykseen ja sinnikkyyttä kohdata yhteisössä ilmenevää vastustusta, joka kuuluu osana revitalisaation prosessiin. Jotkut yhteisön ihmisistä voivat kokea revitalisaatio–pyrkimykset ei-toivottuina ja koettavat tavalla tai toisella estää sitä. Myös keskustelut identiteetistä ja etnisen ryhmän rajoista kuuluvat osaksi revitalisaatiota.

Alkuperäiskansoja koskevassa keskustelussa on usein aitouden, täysverisyyden ja kulttuurin muuttumattomuuden vaatimukset. Maoritutkija Linda Tuhiwai Smithin mukaan alkuperäiskansaan kuuluva henkilö voi joutua usein kyseenalaistetuksi alkuperäisyytensä suhteen. Puheet aitoudesta tai verenperimästä voivat kuitenkin olla vahingollisia erityisesti alkuperäiskansan marginaaliin sijoittuvien henkilöiden kohdalla, joiden verenperimä eli blood quantum, on liian valkoinen. Puhdasverisyyden vaatimukset nähdään kolonisaation muotona. Intiaanit itse ovat luonnehtineet blood quantumiin perustuvaa intiaanimääritelmää “tikittäväksi aikapommiksi”.

Saamen kielen elvyttäminen täällä Sallassa on mahdollista. Sallan kunta voisi alkaa järjestää saamen kielen opetusta lapsille kouluissa, ja kansalaisopisto aikuisille suunnattuja kursseja. Inarissa Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa järjestetään saamen kielen kursseja, joissa esimerkiksi opettaja voi hankkia vuodessa niin sujuvan saamen kielen taidon, että hän pystyy puhumaan ja opettamaan sitä lapsille. Myös saamen kielipesä-päiväkodin aloittaminen olisi tärkeä kielen elvyttämiseksi. Kielipesä tarkoittaa sellaista päivähoitoa, jossa lapsille puhutaan ainoastaan saamea. Lapsilla on päiväkoti-iässä herkkyys kieltenoppimiseen, ja kielipesän avulla lapset voisivat saavuttaa toiminnallisen kaksikielisyyden saamen ja suomen kielissä. Kielipesän aloittaminen edellyttää sitä, että päiväkodin työntekijöillä olisi mahdollisuus olla vuosi Inarissa opiskelemassa saamen kieltä. Koska Sallassa on aikoinaan puhuttu keminsaamea, voisi kielipesän kieli olla inarinsaame.

Haastan teidät arvoisat kuulijani opiskelemaan takaisin menetettyä äidinkieltänne. Voitte opiskella saamea esimerkiksi internetin välityksellä järjestettävillä verkkokursseilla.

Sallalaisen kulttuurin perustana ja voimavarana on metsäsaamelaisuus. Meidän kaikkien yhteisenä tehtävänä on pitää siitä huolta, ja siirtää metsäsaamelaista kulttuuria sukupolvelta toiselle, lapsillemme ja heidän lapsilleen.

Toivotan teille hyvä yleisö antoisaa Salla-päivää sekä rohkeutta ja menestystä menetetyn äidinkielen, saamen kielen opiskelun, ja metsäsaamelaisuuden elvyttämisen tiellä! Ellet dearvan! Ollu giitu!

Salla-päivä 19.7.2012 avauspuhe/kunnanhallituksen pj. Juha Kesälahti

Arvoisat Salla päivien osanottajat, hyvät kutsuvieraat
Sallan kunnan ja omasta puolesta olkaa lämpimästi tervetulleet Sallan päivää juhlistamaan.
Sallan omasta nimikkopäivästä on vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostunut mittava tapahtuma, joka on laajentunut koko viikon mittaiseksi eri kylissä järjestettäviksi kyläjuhliksi.
Kunnanhallituksen puheenjohtajan ominaisuudessa olen nyt kahdeksatta kertaa mukana järjestelyissä.
Juhlaa pidetään poikkeuksellisen mielenkiintoisena aikana, johtuen euron kriisistä. Tilaisuuden juhlapuhujakin jouduttiin vaihtamaan eduskuntakiireitten takia. Kun Suomi liitettiin yhteiseen rahaliittoon, oli myös hankkeeseen epäilevästi suhtautuvia, jopa tiukan kriittisiä päättäjiä Suomen eduskunnassa. Mutta Suomi haluttiin euroon hinnalla millä hyvänsä, haluttiin EU:n ytimeen päättämään yhteisistä asioista. Vastustajat leimattiin Impivaaralaisiksi kauhukuvien maalaajiksi. Sanottiinpa tiukimmissa puheenvuoroissa, että nahkurin orsilla tavataan. Nyt niillä orsilla on samat puolueet, jotka Suomen aikoineen euroon ensimmäisten joukossa veivät. Valitettavasti huonoista päätöksistä kärsii koko kansa, eikä vähiten heikoimmassa asemassa olevat.
Kaukonäköisyys ja oikeassa oleminen ei politiikassa riitä, tämän on ainakin Väyrysen Paavo saanut kokea. Ruotsi ja Tanska eivät euroon liittyneet, ei niille ole tainnut huonommin käydä.
Pitäisikö Suomen erkaantua eurosta? Suomen joka on orjallisesti täyttänyt kaikki sovitut määräykset. Eikö olisi parempi vaatia niitä maita eroamaan, jotka eivät ole yhdessä sovittuja ehtoja halunneet noudattaa.
Espanjan talouden säästöpaketissa on muutamia mielenkiintoisia kohtia. Siellä ollaan luopumassa ylimääräisestä joulukuun palkasta. Meillä kaiketi samanlainen on lomaltapaluuraha. Nykyään puhutaan lomarahasta, joka on jäänne ajalta, jolloin rahalla täytyi houkutella työntekijöitä palaamaan töihin.
Saavutettu etu, johon ei kaiketi voida koskea missään oloissa.
Toinen säästökohde oli hiilikaivosten tuki, jota Espanja ja muutamat muut EU:n hiilentuottajamaat ovat saaneet maksaa tukeakseen energiaomavaraisuuttaan. Meillä kivihiileen verrattava energiamuoto turve ei saa minkäänlaista tukea, vaan sitä verotetaan raskaasti. Vihreä ministeri Niinistö on vaatinut koko turvetuotannon alasajoa ympäristösyistä. Kuitenkin kaupungeissa, missä Vihreät ovat merkittävässä asemassa, tuprutellaan tuettua kivihiilenmustaa savua. Melkoista moraalittomuutta.
EU on puuttunut tiukasti pikkuasioihin, mm. kurkun käyryydestä on laadittu oma diregtiivi.
Samaan aikaan EU:n sisällä on sallittu verotuksellisin keinoin hakea kohtuutonta kilpailuetua.
Espanjassa yleinen veroaste on alhainen. Turismia tuetaan alhaisella arvonlisäverolla. Etelä-Euroopan maissa ruuan alv on lähes olematon, samaan aikaan päivitellään Suomen elintarvikkeiden hintoja.
Palveluissa verotus on kevyttä tai sitä ei peritä ollenkaan. Suomen matkailubisnes joutuu kärsimään tämänkaltaisesta verotuesta. Asuntorakentamista tuetaan alhaisella verolla, mikä osaltaan on johtanut asuntokuplan syntymiseen. Espanja ja muut vaikeuksissa olevat maat pystyisivät hoitamaan ongelmansa itse, kunhan veroaste olisi samaa tasoa kuin se on pohjoisissa EU maissa.


Eduskuntavaaleissa Perussuomalaiset saivat suuren vaalivoiton: jytkyn.
EU vastaisuus toi äänivyöryn ja johti siihen, etteivät Perussuomalaiset lähteneet hallitusta muodostamaan. Samalla menetettiin mahdollisuus edistää muita tärkeitä asioita, joita vaalien alla luvattiin.
Ja puoluetuen poistamista ei enää vaadi yksikään puolue.
Vaalirahoitus oli muutoinkin yksi keskeisimmistä asioista, joista keskusteltiin enemmän kuin varsinaisista asiakysymyksistä. Rovaniemen kaupunginhallituksen pj saikin äskettäin tuomion lahjusepäilyjen perusteella.
Minua itseäni on enemmän vaivannut maan tapa, joka sallii ammattiyhdistysliikkeen mittavan vaalituen. Eduskuntavaalissa oli ehdokkaana eläkkeelle jäänyt SAK:n entinen pj, jonka vaalityötä entinen työnantaja näyttävästi tuki. Edustajaksi päästyään ja tultuaan valituksi ministeriksi tämä kävi sitten kolmikantaneuvotteluja entisen työnantajansa ja vaalirahoittajansa kanssa. Lopputuloksena oli sopimus, jossa suurimpana hyötyjänä oli työttömyyskassoja hallinnoiva ammattiyhdistysliike. Jos kyseessä ei ole korruptio, niin ainakin melkoinen hyvävelijärjestelmä. Ja maakuntamedialle näyttää olevan helpompi ristiin naulita pahainen kyläpoliitikko.
Kataisen hallituksen kotimaanpolitiikan yksi suurimmista tavoitteista on kuntauudistus.
Kuntien määrä halutaan n. sataan. Säästöistä ei ole tarkempaa tietoa. Vastuuministeri Virkkuselta kysyttäessä vastaus oli, että uusien suurkuntien päättäjät sitten hakevat säästökohteet. Helsinki on suurkunta ja siellä on maan kalleimmat palvelut. Eikö suuruuden ekonomia toimikaan vai eikö Helsingin päättäjät ole osanneet tehdä oikeita säästöpäätöksiä.
Tavoitellaan suuria ja vahvoja peruskuntia, jotka voivat sitten itse järjestää tarvittavat palvelut.
Valitettavasti Lapista ei löydy yhtään suurkuntakriteerin täyttävää kuntaa.
Rovaniemeä on pidetty esimerkkinä vahvasta veturikunnasta, jossa onnistuneen kuntaliitoksen jälkeen palvelut hoituu. Vaikka Rovaniemellä on Lapin keskussairaala, yliopisto, ammattikorkeakoulutus ja muut toisen asteen oppilaitokset tukipalveluineen, joiden kustannuksista valtaosa maksavat muut kunnat kuin Rovaniemi, ei se silti pärjää omillaan. Rovaniemelle on keskitetty monet hallintopalvelut ja kaupan keskusliikkeet. Silti Rovaniemi saa Lapin kunnista eniten valtionosuuksia, lähes 90 miljoonaa euroa vuosittain. Tulevissa kuntavaaleissa Rovaniemellä kokoomus tavoittelee suurimman puolueen asemaa. Heille voidaankin esittää kysymys, milloin Rovaniemi pärjää omien verotulojen turvin?
Kuntauudistuksen yhteydessä on lanseerattu uusi termi, valtionosuusriski. Kunnilla, joilla tuloista suuri osa on valtionosuuksia, tämän riskin sanotaan olevan. Aikooko valtio vetäytyä rahoittamasta palveluita, joiden järjestämisen se on kunnille velvoittanut?
Valtionosuusjärjestelmän tarkoituksena on tasata kuntien välisiä eroja ja varmistaa se, että kaikilla kunnilla on mahdollisuus asukkailleen palvelut järjestää. Ei liene suuri vääryys, että Sallasta rintamaille muuttaneiden lasten ja lastenlasten verotuloista osa ohjataan valtionosuusjärjestelmän kautta kotikuntaan, jotta kunta voi taata syntysijoilleen jääneille vanhemmille ja isovanhemmille turvatun vanhuuden.
Maan hallitus kaavailee Itä-Lappiin koko seutukunnan kokoista kuntaa. Posio saa harkita Kuusamon ja Rovaniemen välillä. Köyhiä ja taantuvia kuntia yhteen liittämällä ei kuitenkaan aikaansaada vahvaa peruskuntaa.
Lopputuloksena on entistä kauemmas etääntyneet palvelut.
Sallan kunta on esityksestä antamassaan lausunnossa vastustanut kaavailtua suurkuntamallia.
Kunta vaatii myös laadittavaksi erityisen lähipalvelulain turvaamaan palveluiden saatavuuden kohtuullisella etäisyydellä. Lain tulisi koskea myös valtion palveluita, joita ollaan siirtämässä pois kunnista. Korvaavana tarjottu verkkopalvelu ei toimi, koska kunnollisia verkkoyhteyksiä ei ole. Varsinkin kun ministeri Kiuru meni lupaamaan rajan lähialueiden ilmatilan Venäläisten käyttöön.
Kunnilla on vahva perustuslaillinen suoja ja oikeus myös verotukseen. Kunnallisverotuottoja ovat syöneet maan hallitusten päättämät verokevennykset. Sallan 19,50 veroprosentilla todellinen efektiivinen veroaste on painunut jo alle 13%. Kiinteistöveron poisto valtionosuustasausjärjestelmästä pienensi myös kunnan saamaa tuloa. Hyötyjinä olivat kaupungit ja muutamat matkailupaikkakunnat. Ja kunnat joiden alueella sattuu olemaan voimalaitoksia. Esim. Pelkosenniemen 1,3 milj. kiinteistöverotulosta 0,7 milj. tulee yhdestä voimalaitoksesta. Sodankylässä voimalaitosten kiinteistöverotuotto on liki 6 milj. euroa. Voimalaitosten sijainti jonkin kunnan alueella on kiinni sattumasta. Vai voidaanko sanoa, että Pelkosenniemi olisi ollut kovin aktiivinen saadakseen voimalaitoksia alueelleen? Voimalaitosten kiinteistöverossa tulisi huomioida myös haitat, joita tulee valuma-alueille ja kompensoida niitä veron muodossa.
Sallan kunta on määrännyt kiinteistöveron kunnan alueella oleville suojelualueille. Verottajan tulkinta on, ettei suojelualueille ole määritelty arvoa, joten verokertymääkään ei siten tule. Suojeluperusteissa mainittu mittaamattoman arvokkaat alueet on todellakin mittaamattoman arvokkaita.
Pienten kuntien sanotaan elävän valtion apujen varassa. Kuitenkin sadan pienimmän kunnan menot koko kuntatalouden menoista on alle 3%. Vaikka pienimmistä kunnista lopetettaisiin palvelut kokonaan, ei merkittäviä säästöjä saada aikaan, koska jostakin ne palvelut on kuitenkin saatava.
Savukosken talous on erityisessä syöksykierteessä yhteisövero- ja muiden tulojen huvetessa. Samaan aikaan metsähallituksen kunnan alueen puun myynnistä saamat kantorahatulot ovat suuremmat kuin kunnan budjetti. Kuka siis elättää ja ketä?
Vaikka elämme vaikeita aikoja, emme ole vaipuneet masennuksen valtaan. Kunnan taloudessa on takana hyviä vuosia ja olemme onnistuneet pitämään menojen kasvun kohtuullisena. Taseeseen on kertynyt 5 milj. ylijäämää, minkä turvin uskomme selviävämme pahimman yli. Valtiovallalta odotamme Espanjan pankkien tukemisen sijaan toimia, joilla turvataan elämisen edellytykset koko maassa. Kunnalla on omaisuutta, jota realisoimalla ja tulot järkevästi käyttäen pystymme myös investointeihin. Lapsissa on tulevaisuus ja koulupuolelle onkin suunnitteilla mittava saneerausinvestointi yhtenäiseen peruskouluun siirtymisen yhteydessä. Terveyskeskuksen saneerausta jatketaan ja ikäihmisten palvelutarpeen kasvuun pyritään vastaamaan.
Lukiolle on haettu pysyväislupaa rajalukiotoiminnalle. Vastaus, oli se sitten kielteinen tai myönteinen, näyttää juuttuneen byrokratian rattaisiin.

Kunnan strategian mukaisesti toteutetaan malli, jolla mahdollistetaan ikääntyvien kotona asuminen. Aluksi hajautetun palvelumallin toteuttaminen tuo lisäkustannuksia, mutta uskomme niiden olevan pienempiä kuin, jos joutuisimme investoimaan pelkästään uusiin palveluasumisyksikköihin. Toki niidenkin tarve tulee arvioitavaksi.
Maan hallituksen kuntakartan yksi kriteeri on alueen väestöennuste. Ennuste on ennuste ja toteutuma voi olla sitten aivan muuta. Onko Salon kaupunki osannut ennustaa Nokian alamäen, joka on saattanut kaupungin kriisikunnaksi. Ovatko Sodankyläläiset osanneet arvioida minkälaisen kasvusysäyksen kaivosbuumi on kuntaan tuonut.
Tulevaisuuden ennusteissa tulisi huomioida elinkeinojen kasvupotentiaali ja alueella olevat raaka-aineet.
Soklin kaivos avataan, kysymys on vain aikataulusta. Kuljetusvaihtoehdoissa on tutkinnan alla ainoastaan Kelloselkä- Sokli rautatie. Liikennevirasto on tosin teettänyt kaikessa hiljaisuudessa vaihtoehtolaskelman myös Rovaniemi- Sodankylä- Sokli vaihtoehdon mukaan. Kustannuksiltaan se olisi yli puolet kalliimpi kuin Kelloselkä- Sokli rata. Vaikka mukaan lasketaan Kemijärvi-radan peruskorjaus.
Raideliikenteen suunnittelussa valtakunnan politiikan poukkoilu näkyy selkeästi.
Ministeri Vehviläisen toimesta Sallan rata kunnostettiin puutavaraliikenteen tarpeita varten. Ministeri Häkämiehen ohjauksessa ollut Vr Gargo kuitenkin lopetti liikenteen 2010. Ministeri Kyllösen aikana radan ylläpito lopetetaan vuoden lopussa. Yaralle Sallan rata on tällä hetkellä ainoa mahdollinen vaihtoehto. Lisäksi yhteyden saaminen Venäjälle on Pöyryn laskelmin osoitettu kannattavaksi.
Raaka-ainevarat, joita kuntamme alueella on, tarvitsevat hyvät kulkuyhteydet. Metsämme kasvavat ennätysmäisesti. Jalostus on kuitenkin siirtynyt entistä kauemmas. Kuljetusyhteyksien merkitys korostuu entisestään. Maan hallitus kuitenkin leikkaa Lapin perustienpidon määrärahoja 40%.
Rajaliikenteen kasvu ja puutavaraliikenteen siirtyminen rattaille toi mukanaan tarpeen kunnostaa Salla- Kelloselkä tieosuus. Hyvällä yhteistyöllä ELY:n ja nyt ensimmäisiä eläkepäiviään viettävän ylijohtaja Tapani Pöyryn kanssa olemme saaneet Lapissa harvinaiseksi käyneitä tienpäällystyskohteita Sallaan.
Sotien jälkeen Salla nostettiin ylös tuhkasta. Se nostettiin metsien ja soiden voimalla.
Suuret hakkuutyömaat tarjosivat työtä. Laajat suo-alueet ojitusten ja pellonraivausten kautta antoivat leivän. Sallasta tulikin vuosikymmenessä Lapin johtava maatalouspitäjä.
GTK on vuosituhannen vaihteessa inventoinut Sallan soista 10000 ha turvetuotanto tarpeita varten.
Vapo on hankkinut omistukseensa tutkituista suoalueista yli 2000 ha, joista lupamenettelyssä on n.850 ha. Investointeihin on vapo käyttänyt liki 2 milj. euroa tähän mennessä. Lupamenettelyssä olevien soiden muuttaminen turvetuotantoon toisi mukanaan n. 80 työpaikkaa. Suurin piirtein saman verran, mitä on matkailuun saatu synnytettyä vuosikymmenien satsauksella. Vapo tarvitsee vain luvan toimia ja ettei verotuksella tehtäisi toimintaa kannattamattomaksi. Ihmisten toiminnasta on aina haittaa luonnolle, niin myös turvetuotannolla. Investoinnit ympäristöhaittojen minimointiin ja viimeisimmän teknologian hyödyntämiseen tulisi kompensoida verotuksessa. Tulisi tarjota kepin sijasta porkkanaa. Kunnalle työpaikkojen lisäksi tulee hyötyä kiinteistöveroina.
Elintarvike omavaraisuus on maapallon kriisien johdosta nousemassa entistä suurempaan arvoon. Perinteisesti omavaraisuutta on perusteltu sotatilanteen tarpeilla. Talouden kriisit ovat tuoneet mukanaan uuden ja tärkeän perusteen. Kreikassa ja Portugalissa ihmisten ostovoiman huvetessa ja asumisen kallistuessa on koettu uusi ilmiö, maalle pako. Kaupungeista paetaan maalle vanhempien ja isovanhempien tiloille edullisen asumisen ja ruuan tuotantomahdollisuuden toivossa. Onko meillä varauduttu tämänkaltaisen kriisin varalle ja onko meillä elävää maaseutua mihin paeta kriisitilanteessa?
Tiukka asenne vakuusneuvotteluissa tulee johtamaan siihen, ettei tulevissa Eu:n maataloustukineuvotteluissa Suomella taida ystäviä olla. Suomen puhdas luonto, puhtaat vedet ja puhtaat luonnontuotteet tarjoaisivat kyllä mahdollisuuden. Mutta onko verotuksella luotu kilpailu vääristymä maataloustuotannonkin kannattavuuden suurin ongelma?
Maan hallituksen päätökset eläkeiän nostosta toi mukanaan minullekin muutaman lisätyövuoden.
Jotta voimat ja terveys riittäisivät eläkeikään asti, olen päättänyt valtuustokauden jälkeen keskittyä pelkästään liki 300 v:n historian omaavan maatilan toimintaedellytysten turvaamiseen. Haluankin jo tässä vaiheessa kiittää kaikkia yhteistyökumppaneita kuluneista vuosista.

Hyvä Salla-päivien yleisö
Sallan nimipäiväjuhlaa on kunnassamme vietetty yli 30v. Kunnanhallitus käsitteli tiistaisessa kokouksessaan juhlien tulevaisuutta. Päivien järjestäminen on koettu raskaaksi ja osaa kunnan henkilöstöä kuormittavaksi.
Täytyykin antaa suuri kiitos kaikille järjestelyissä mukana olleille tahoille. Salla-päivät ovat kuitenkin niin merkittävä asia Sallalaisille ja Sallasta kiinnostuneille, ettei kunnanhallitus halua riskeerata juhlapäivän jatkuvuutta. Päätimmekin yksimielisesti jatkaa vuosittaista nimipäivän juhlintaa. Vastuu päivien taloudesta siirretään suoraan kunnanhallituksen alaisuuteen ja kunnanhallitus tulee nimeämään kunnan organisaation sisältä vastuuhenkilön huolehtimaan tapahtuman järjestämisestä. Hänelle tulee varata myös riittävät ajalliset resurssit.
Sallan nimipäivää tullaan juhlimaan ainakin niin kauan, kun saamme olla siitä sallalaisina päättämässä.
Hyvää Salla-päivää

Joulupuhe kunnan työtekijöille 21.12.2011/kunnanjohtaja Kari Väyrynen

Arvoisat läsnäolijat, hyvät naiset ja miehet

lainaan tähän alkuun Oulun hiippakunnan piispan Samuli Salmen sanoja hiippakuntalaisille ja kunnanjohtajillekin tulleesta joulukirjeestä:
”Milloin havahduit viimeksi linnunlauluun? Milloin läheisen puron solina sai Sinut tuntemaan olosi keveältä ja keväiseltä? Milloin huomasit aamuauringon taittuvan kostealta lehdeltä ja tunsit elämän sykkivän syvällä? Nämä ovat kysymyksiä, joiden tarkoitus on kuvien lailla saattaa meidät elämän peilin eteen. Taustalla piilee huoli siitä, että olemme tämän ajan ihmisinä kadottamassa tuntuman siihen, mikä on elämässä tärkeintä. Kiire ei ole enää asioiden nopean kehityskulun määritelmä. Ei, se on diagnoosi sairaudesta, johon aikamme on meidät asettanut.

Kiireestä on tullut monille – yhtä lailla nuorille ja vanhemmille – kuin kielteinen mantra, joka jyskyttää todellisuuttaan jokapäiväiseen elämään ja saa meidät tuntemaan varsinaisen olemassaolomme kaventumistaan kaventuvan. Sosiaalisesta mediasta ja sen kautta laajentuneista yhteyksistä on niistäkin merkkejä tiensä päähän tulemisesta. Kuka jaksaa loputonta yhteydenpitoa ja pintapuolistuvaa olemista? sisäinen minä on nousemassa kapinaan, siinä onkin eräs tervehtymisemme edellytys.

Tunnettu kristillinen ajattelija onkin todennut vastaansanomattomasti: Kiire johtaa paatumukseen. Se on hengellinen ilmaus, mutta sellaisenaan koko elämää kattava todellisuuden määritys. Kiire johtaa sisäisen elämän näivettymiseen ja kapea-alaisuuteen.”

Oheinen piispan kirjeen alkuosa on erityisen puhutteleva ja iskee tämän aikakauden ytimeen. Iän karttuessa ja ajan rientäessä olen itsestäni huomannut juuri piispan esille ottamia asioita varsinkin loppuvuodesta kun raahusta pimeässä ja alati pimenevässä maailmassa. Kaikki pitää saada valmiiksi ennen joulua. Näkökenttä kapenee kuin ravihevosella loppusuoralla. Maalissa on joulu ja vuodenvaihde, jotka pysähdyttävät miettimään piispan esille nostamia asioita. Samanaikaisesti valon väheneminen pysähtyy – tänään keskiviikkona – ja alkaa lisääntyä; uutena vuonna kukon askeleen ja loppiaisena pirtinlämmityksen verran. Tämä määritelmä tuo muistoja, joita kuvaa erään naisen seuraava kertomus.

Olen muuttanut lukemattomia kertoja asuntoa, paikkakuntaa ja maata. Jokaisen muuton jälkeen yksi asia tuli yhä tärkeämmäksi: lapsuuden kesäpaikka – se edusti pysyvyyttä ja muistoja, tietysti ajan kultaamia.

Näin koen itsekin ja varman laajemminkin tällaisia tuntoja. Viimeistään ne pulpahtavat pintaan elämän loppumetreillä. Kun muisti pettää, niin ollaan aina kotiin ja lapsuuden maisemiin menossa.

Yhteiskunnassa on aina ollut ja aina tulee olemaan voima ja sille vastavoima. Koko maailmalle on jo pitkän aikaa aina muutaman viikon välein opetettu, että on vain tämä viikonloppu aikaa pelastaa maailma suurelta talousromahdukselta – uudestaan ja uudestaan. Samanaikaisesti on voimistunut erilaisia liikkeitä vastustamaan kehitystä ja ajan ilmiöitä – aluksi heikosti, sitten voimistuen. Sama mantrojen hokeminen on vallannut suomenkin päättäjät: kunhan kunnat saadaan yhteen ja eläkeikä ylös niin kaikki on hyvin.

Kulunut vuosi ja menneet useat vuodet ovat olleet Sallan kunnalle hyviä aikoja. Talous on edelleen vahvasti plussalla, matkailu kehittyy kohtuullisesti ja venäläisten rajanylitykset kovasti – 150 000 rajanylitystä on saavutettu ja ensi vuonna 200 000 saavutetaan. Kymmenen vuotta meni siihen, että saavutetaan raja, joka saa liikemiehet liikkeelle – 200 000. Tulevana vuonna jännäämme mitä se tuo tullessaan. Eilen kunnanvaltuusto hyväksyi sopuisasti meille hyvän tulevan vuoden talousarvion. Työntekijöiden lomautuksistakaan ei puhuttu, kuten naapurikunnassa on jouduttu tekemään.
Meillä on edelleen pysyviä ongelmia: maan korkein työttömyys, poismuutto ja yli kaksi kertaa syntyvyyttä korkeampi kuolleisuus sekä ikärakenteen kiihtyvä vinoutuminen. Yhä näkyvämmäksi piirteeksi nousee sekä valtiovallan että maakuntatason entistä kitkerämpi suhtautuminen itäiseen Lappiin ja sen hankkeisiin – päällimmäisenä ratakysymykset. Jos emme pidä normaalia kovempaa ääntä näissä asioissa, niin meidät unohdetaan pian puu- ja petoreservaatiksi.

Arvoisat läsnäolijat. Pessimisti ja optimisti keskustelivat vuoden tuloksesta. Pessimisti totesi, että kylläpä on huono vuosi takana. Tähän optimisti; älä välitä, tuleva vuosi ja vuodet sen jälkeen ovat paljon huonompia.

Minunkin on jälleen kerran tapoihini kuuluen oltava ennustuksissani juuri noin optimistinen. Käymättä syvällisemmin optimistisen ajatusten syihin totean niitä olevan aivan liian monta, jotta kaikki pystyttäisiin edes kovalla äänellä kumoamaan. Palataan niihin alkuvuodesta kun valtiovalta esittää tulevaisuuden kartat ja uudet leikkaukset talouteen.

Mutta koska saimme siirrettyä kokonaisen talon, niin saamme pidettyä kunnankin pystyssä ja toimintakuntoisena. Tärkeässä asemassa on työntekijöiden työinnostus ja yritteliäisyyden ylläpito. Se on meidän esimiesten ja ennen kaikkea poliittisten päättäjien kontolla. Kiitän kaikkia kunnan työntekijöitä, kaikkia läsnäolijoita, muita sallalaisia sekä niitä ihmisiä Sallan ulkopuolella, jotka olette tehneet parhaanne Sallan kuntalaisten jokapäiväisen elämän hyväksi. Ilman teitä ei ole Sallan kuntaakaan.

Nyt on aika hiljalleen aloittaa pehmeä laskeutuminen joulun viettoon palaamalla piispamme joulukirjeen tuntoihin. Aika itselle ei ole itsekkyyttä. Anna aikaa läheisille ja toisille. Elämä ei ole eikä saa olla pelkästään työtä ja sen ympärillä kieppumista. Suuret kiitokset Sallan seurakunnan kirkkoherralle, ja muille ohjelmanumeroiden esittäjille tässä tilaisuudessa.

Toivotan hyvää ja rauhallista joulua kaikille, sekä antoisaa uutta vuotta ja ennen kaikkea hyvää terveyttä.



Itsenäisyyspäivä 6.12.2011 juhlapuhe/Ulpu Iivari

Toimittaja Ulpu Iivari Sallan kunnan itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2011

”Tulevaisuususkon lapset, suuret ikäluokat jälleenrakennuksen Sallassa”
Arvoisa juhlayleisö,
”Se oli hullu työihminen. Se ei ees istunu. Seisaaltaan melkein söikin. Se teki ympäri pitäjää muurarinhommia. Kotona se raivasi peltoja ja kuokki ne. Se oli koko ajan poissa, töissä. Mun muistikuva siitä on, että se kaivoi niitä sarkaojia ja vein sille kahvipullaa tai jotain semmoista.”
Näin kuvaa viisivuotiaana orvoksi jäänyt taiteilija Markku Keränen muistojaan isästään jälleenrakennuksen Sallassa. Isän kuolema suisti kuusilapsisen perheen köyhyyteen. Yksi sisarista pääsi sukulaisten hoiviin. Muita äiti vei eteenpäin kunnan maksusitoutumuslapuilla ostettujen jauhosäkkien, kahden lehmän tuottaman maidon, puolentoista hehtaarin pellon ja luonnon antimien avulla.
Markulle valoa elämään toi koulu, jonne hän pääsi ensin kuunteluoppilaaksi ison veljen viemänä ja sitten ihan oikeasti. Ensin oli viiden kilometrin koulumatka, kansakoulun viimeisillä luokilla Sallan kirkolla sijaitseva oppilasasuntola.
Kveekareiden saapuminen kylään auttamaan jälleenrakennuksessa mullisti pienen pojan maailmankuvan: ” Kansainvälisen työleirin osallistujat olivat ylioppilaita, raikkaita nuoria ihmisiä. Heidän kauttaan ymmärsin, että on toisenlaista, parempaa elämää. Ajattelin myös, että koulutus on ihmiselle hyväksi. Koulutetut ihmiset tarttuvat reippaasti työhön kuin työhön, myöskin ruumilliseen työhön.”
Kun Keräsin perhe sai seuraavana jouluna kveekariystävältä lahjaksi Nobel-kirjailija Harold Laxnessin Salka Valkan ja Selim Palmgrenin musiikkia sisältävän levyn, ei Markkua haitannut, ettei sähköttömässä kotimökissä ollut tietenkään levysoitinta. Hänestä lahjat olivat viesti jostain paremmasta: ” Lahjojen antaja viestitti luottamusta kykyymme ymmärtää henkisiä arvoja. Meidät noteerattiin.”
Mielestäni luokkatoverini Markku Keräsen tarina, jonka olen kirjannut yhdessä Riitta Hildénin kanssa kirjoittamaani kirjaan ”Suuret ikäluokat luokkakuvassa. Mitä meistä tuli” kuvaa hyvin sodanjälkeistä elämää: rankkaa raatamista, puutetta, usein jopa epätoivoa, mutta jossakin häämöttävää uskoa paremmasta. Takana oli vuosia kestänyt evakkotie, monenlaiset menetykset, miesten kauheat, yhä painajaisia unissa nostattavat sotakokemukset. Samalla ihmisiä kannatteli tietoisuus selviämisestä, mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä rakentaa elämää eteenpäin. Ehkä lapsilla on sitten helpompaa, monet ajattelivat.
Ja eteenpäin mentiin. Köyhä, sodan runtelema Suomi venyi uskomattomiin saavutuksiin. Asutettavina ja yhteiskuntaan sijoitettavina oli lähes 500 000 kotiseuduiltaan evakkoon repäistyä ihmistä ja lisäksi rintamamiehet. Sitä varten säädettiin jo vuonna 1944 maanhankintalaki, jonka perusteella kotinsa menettäneille voitiin osoittaa maata ennen kaikkea valtion maista, mutta myös pakkoluovutusten kautta. Laki toimi odotetulla tavalla. Vuoden 1947 yli 80 prosenttia oli maan saantiin oikeutetuista siirtolaisista oli asettunut uusille tiloille. Omaisuutensa sodassa menettäville maksettiin korvauksia, jotka rahoitettiin yhteisvastuullisesti progressiivisella omaisuudenluovutusverolla.


Kun toinen maailmansota syttyi, Euroopassa oli 17 diktatuuria ja 12 demokratiaa. Suomi kuului niihin valtioihin, jotka olivat säilyttäneet edustukselliseen kansanvaltaan perustuvan järjestelmän 1930-luvun ääriliikkeiden puristuksessa. Se oli aivan ratkaisevaa talvisodan ihmeelle ja maan säilymiselle itsenäisenä. Oli yhteinen isänmaa, jota kannatti puolustaa.
Merkille pantavaa on, että Suomi oli Ison Britannian lisäksi toinen sotaan osallistuneista maista, joissa eduskunta toimi keskeytyksettä kaikki sotavuodet. Sodan ajan pitkä parlamentti merkitsi, että oikeusvaltioperiaate säilyi poikkeusoloissa. Kansan valitsemat edustajat hyväksyivät evakoiden asuttamiseen, rintamiesten perheiden asemaan ja kansanhuoltoon tarvittavat toimenpiteet ja niistä käytiin parlamentissa poliittiset keskustelut.
Parlamentarismin katkeamaton toiminta auttoi kansanvaltaisen järjestelmän säilymistä sodanjälkeisinä vaaran vuosina. Suomi oli Neuvostoliiton naapurivaltioista ainoa, joka pysyi demokratiana. Maailmansodan vielä ryskyessä Euroopassa, kykeni sodasta iratutumaan onnistunut Suomi järjestämään vapaat eduskuntavaalit maaliskuussa 1945.
Kun Pariisin rauhansopimus solmittiin vuonna 1947, eduskunnassa iloittiin sen lisäpöytäkirjasta, jossa sodan voittaneet liittoutuneet ilmoittivat, että Suomi pääsee ajan oloon Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi. Pelko siitä, että sodan lopputulos eristäisi Suomen kansainvälisen ja ennen kaikkea demokratiaan ja oikeusvaltioperiaatteelle rakentuvasta kansainvälisestä yhteistyöstä oli suuri ja aiheellinen. Se tuntui toteutuvan jo seuraavana keväänä, kun Stalin esitti Paasikivelle neuvotteluja YYA-sopimuksesta Tshekkoslovakian malliin. Presidentti haki tukea eduskuntaryhmistä heti ehdotuksen saatuaan ja pystyi viestittämään, ettei Suomen eduskunta hyväksy ehdotusta sellaisenaan ja tekstiin saatiinkin tärkeitä muutoksia.
Kaikkiin Suomen rauhanneuvotteluihin Tartosta asti osallistunut eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa kommentoi Pariisin rauhansopimusta esittelypuheenvuorossaan eduskunnassa näin: ” Se päästää meidät epävarmasta ja holhuunalaisesta välirauhantilasta niin, että maamme jälleen tulee ääni- ja päätösvaltaiseksi omissa asioissa ja voi vapaana, itsenäisenä valtiona ottaa osaa rauhan ja oikeuden perustuksella tapahtumaan kansainväliseen yhteiselämään.” Tämä toteutuikin. Vuonna 1955 Suomesta tuli sekä YK:n että Pohjoismaiden neuvoston jäsen vuonna. Jo seuraavana vuonna Suomi lähetti ensimmäiset rauhanturvaajat Suezille osoituksena tahdostaan toimia kansainvälisen yhteisön aktiivisena, vastuullisena jäsenenä.
Taitavan poliittisen toiminnan turvin ja erityisjärjestelyin Suomi pystyi myöhemmin osallistumaan läntisen Euroopan taloudelliseen integraatioon, mutta vasta kylmän sodan päättyminen teki mahdolliseksi sen liittymisen vuonna 1995 suureen eurooppalaiseen rauhanprojektiin, Euroopan yhteisöihin, nykyiseen Euroopan Unioniin.
Vähäisestä liikkumavarasta huolimatta sodan jälkeisessä Suomessa kyettiin tekemään tärkeitä yhteiskunnallisia uudistuksia, kuten vuonna 1946 säädetty laki 46-tuntisesta työviikosta ja kahden viikon kesälomasta. Vuonna 1948 alettiin maksaa kaikista lapsista lapsilisää. Vähän aikaisemmin tuli voimaan tuberkuloosilaki, jonka määräyksestä syrjäkylissäkin jonotettiin säännöllisesti kiertävään pienosröngteniin, ja tuo kuolemaa kylvänyt tauti saatiin voitetuksi.
Lapin lapsetkin rokotettiin, terveyssisaret ja kotitalousneuvojat kiersivät suksilla tai poronpulkassa pitäjää erämaantaloja myöten valistusta jakamassa. Miehet – ja osin naisetkin - saivat savotoilta ja tukinuitosta rahaa, vaikka tuskin kenenkään kannattaa romantisoida aikaa, jolloin talviseen metsään lähdettiin pokasahan ja hevosen kanssa. Kovaa raatamista se oli, ja moni menetti terveytensä huonojen työolojen vuoksi. Porotalous alkoi elpyä ja peltoja raivattiin. Metsää pystyttiin taas myymään.
Kehitys näkyi myös säännöstelyn loppumisena, ja kauppojen tavaravalikoiman kasvuna. Viimeisenä säännöstelystä vapautui kahvi vuonna 1954. Muistan hyvin, kuinka kahvinostoon oikeuttavia kuponkeja jaettiin kyläläisille mummolan pirtissä. Jouluksi alettiin saada appelsiineja ja punaposkisia omenoita, Osuusliike Sallan myymälästä saattoi ostaa kirkonkylämatkan tuliaisiksi nakkeja ja italiansalaattia tai tilata jopa voikreemillä kuorrutetun korean täytekakun, jota koristivat vaaleanpunaiset ruusut.
Sallan kunta oli kuitenkin 1950-luvulla kroonisissa talousvaikeuksissa. Aina silloin tällöin kävi niin, ettei se kyennyt määräajassa maksamaan viranhaltijoilleen palkkaa. Me lapset olimme kovasti pettyneitä, kun äiti tuli kirkolta tyhjin käsin, ja jäimme ilman tilipäivää juhlistavia munkkipossuja. Paljoa parempi ei ollut aina valtion kassankaan tilanne. Hallitus joutui useaan otteeseen tekemään päätöksen lapsilisien maksun lykkäämisestä, kun rahaa ei kerta kaikkiaan ollut.
Iso asia tietenkin oli, kun pitäjään perustettiin kunnallinen keskikoulu vuonna 1955. Sinne saattoivat pyrkiä kaikki, jos päätä riitti. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiedän, ettei toisella kymmenellä olevan lapsen asuminen omin nokkinensa alivuokralaisasunnossa kouluviikkojen aikana ollut aivan ongelmatonta. Koti-ikävä oli kova eikä läksyjen luku maistunut. Koulutien avautuminen syrjäisten seutujen lapsille kunnallisten keskikoulujen ja sittemmin peruskoulun kautta on silti suomalaisen menestystarinan keskeinen tekijä. Sitä kautta harvaanasutun maan osaamisreservit saatiin täysimääräisesti käyttöön. Nokian ihmeen ollessa kukkeimmillaan kansainvälisessä lehdistössä viitattiin monesti juuri suomalaiseen koulujärjestelmään ilmiön selittäjänä.
Viime aikoina olen monesti pysähtynyt katsomaan valokuvaa, joka on otettu ristiäisissäni keväällä 1948 Kursussa. Kuvassa ovat isovanhempani Hilja ja Anselmi Iivari. Kumpikin on vakava, kuten tuolloin valokuvissa oltiin, mutta suoraselkäinen, suorastaan uljas. Mummolla on musta, valkokauluksinen juhlaleninki, rintakoru ja kauniisti kammattu nuttura. Papalla on siisti puvuntakki villapaitansa päällä. Mikään ei kuvassa kerro, että isovanhempieni takana on yli yhdeksän vuotta kestänyt evakkoretki, asuminen eri paikoissa toisten nurkissa, oman kotikylän menettäminen ikiajoiksi, monen lähisukulaisen kaatuminen sodassa ja ainoan pojan vakava haavoittuminen. Hilja ja Anselmi katsovat kuvassa tiukasti eteenpäin. Niin täytyi tehdä muidenkin.
Kuvan ottamisen aikoihin isovanhempani olivat päässeet oman jälleenrakennuksensa alkuun. Naruskalla, jonne rajan taakse jääneen Korjan kylän asukkaat osoitettiin, oli pitkin kevättalvea kaadettu hirsiä oman talon rakentamiseksi. Kun minä pääsin Kotimäkeen kesäkuun alussa, hieman alle kolmen kuukauden ikäisenä, oli rakennustyön tukena aittarakennus ja tilapäinen navetta.


Matka Kursusta Naruskalle kesti tuohon aikaan puolentoista vuorokauden verran. Ensin ajettiin linja-autolla Kemijärvelle, koska tie Kelloselän ja Kotalan kautta ei ollut vielä valmis, ja sieltä Saijalle, jossa olimme yötä. Loppumatka kuljettiin veneellä Tenniö- ja Naruskajokien yläjuoksuun. Äitini kirjoittaa: ”Soutaminen oli hyvin raskasta. Selkä tuli hyvin kipeäksi. Suurissa koskissa nousin rannalle kävelemään, mutta Ulpu oli vaunussa veneessä. Rantaryteikössä häntä ei olisi voinut mitenkään kantaa. Onneksi pappa oli taitava veneen ohjaaja, ja Ulpu urhoollinen vauva. Nyt tuntuu, etten päästäisi ketään kolmikuista vauvaa keikkuvaan veneeseen koskia koluamaan. Vesi roiskuu siinä korkealle ja miehet huutavat. Tuon tuostakin kolahtaa kokka tai laita kiveen. Toisinaan oli veneen pohja täynnä vettä.”
Äitini selostus kesän rakennustyömaalta kuvaa vahvaa yhteisöllisyyttä: ”Aitta oli siis valmiina Ulpu-vauvan tullessa. Siellä nukuttiin: Ulpu vaunuissa, isä ja äiti puusängyssä. Aitan vintillä nukkuivat vakituisesti mummo, pappa, Tyyne-täti, Kari, Matti, Unto, Herma ja Lyyti ja Ilmari. Tilapäiset kulkijat saivat sieltä myös sijansa. Kolinaa rappusissa riitti: onkimiehet tulivat vasta puolen yön maissa.”
Kun miehet rakensivat, naisilla oli työnjakonsa. ”Mummo hoiti tilapäisnavetassa Helunaa, Herttaa ja Ensikkiä, viilitti, kirnutti, teki juustoja jne. Tyyne-täti paistoi ruisleivät, ohraleivät ja tortut sekä siivosi majan, jossa oleskelimme ja söimme päivisin. Lyyti huolehti rakennusmiesten taloudesta ja vaatteista. Minä vauvanhoidon lisäksi keräsin ja kannoin kopalla kaikki sammalet, joilla hirsien välit tiivistettiin, tein ja pinosin oksista polttopuut, leivoin hiivanisut ja laitoin joskus ruokaa. Kaikki me pyykkäsimme rannassa, jossa oli iso musta vesipata ja laituri ja savusauna.”
Ja muistatteko vielä ajan, jossa sunnuntai oli jotakin erityistä. Se pyhitettiin myös asutustilan rakennustyömaalla. Äiti kirjoittaa 1980-luvulla lapsuudestani kertovassa vihkosessa näin: ” Voin nähdä itseni ja vauvan sekä koko yhteisön vieläkin muistin silmin. Istun pyhäpäivänä majan portaalla vauva sylissä. Lapin aurinko lämmittää paljaita käsivarsia ja jalkoja. Minulla on päälläni valkoinen pusero ja valkoinen leveä hame, jossa on punakirjavasta kankaasta ommeltu leveä helmaraita ja tasku.”
Tiedämme, ettei elämä ollut kuitenkaan idylliä, vaikka on hyvä muistaa sen kirkkaat tai lempeät hetket. Pian kävi ilmi, etteivät asutustilat kyenneet elättämään niille syntyneitä lapsilaumoja eikä syrjäiseen pitäjään ollut helppo luoda muita, pysyviä työpaikkoja. Ihmsiä oli kannustettu maatalouteen sodan jälkeisen elintarvikepulan olosuhteissa, mutta jo 1960-luvulla oltiin ylituotantotilanteessa ja vaivalla raivattuja peltoja jouduttiin pistämään pakettin.
Pieni koululainenkin kuuli, kuinka kirkolta palaavan linja-auton tupakkakopissa turisevien miesten äänenpainot muuttuivat katkeruudesta karheiksi. Alkoi muuttoaalto, joka suuntautui eteläisen Suomen asutuskeskuksiin ja Ruotsiin, jonne Suomesta lähti satoja tuhansia kansalaisiamme. Vuosina 1969-70 muuttoaalto oli niin voimakas, että Suomen väkiluku laski. Kaikkiaan noin 100 000 suurten ikäluokkien jäsenestä oli ainakin jossakin vaiheessa töissä Ruotsissa. Ja töihinhän mentiin tuolloin varhain. Suurten ikäluokkien edustajat aloittivat työelämässä keskimäärin 17-vuotiaina.
Janne Leiviskän äskettäin Oulun yliopistossa hyväksytyssä väitöskirjassa tullaan päätelmään, jonka mukaan Ruotsiin suuntautuneen muuttoaallon syynä oli epäonnistunut aluepolitiikka. Fagerholmin hallituksen kaatuminen vuoden 1958 yöpakkasiin keskeytti elinkeinorakenteen monipuolistamiseen pyrkineen politiikan, ja puolueiden kilpailu maaseudun äänestäjistä johti toimenpiteisiin, jotka eivät antaneet ihmisille todellisia mahdollisuuksia toimeentuloon. Salla kuuluu suurten muuttotappioiden alueisiin. Vaikeudet eivät suinkaan ole takanapäin, vaan kunnassa ponnistellaan kovasti, jotta olemassa olevat työpaikat ja palvelut kyettäisiin säilyttämään ja työpaikkoja saataisiin jopa lisää.
Ulkosallalaisena olen kovin varovainen arvioimaan, mitä täällä olisi tehtävä paremman tulevaisuuden eteen. En osaa sanoa sitäkään, olenko oikeassa, kun olen mielestäni havainnut täällä viime aikoina tapahtunut henkistä viriämistä, joka on tarpeellista esimerkisi yrittäjyydelle.
Sallan matkailjamäärät ovat viime vuosina olleet kasvussa ja matkailun palvelurakenteita on kehitetty. Myös Sallan tunnettavuus on mielestäni noussut. Poromiehen tyttärenä olen hyvin iloinen siitä, että Sallan villiporosta on tullut arvostettu brändi, joka tunnetaan erittäin hyvin pääkaupungin ruokapiireissä. Hannu Lahtela ja Markus Maulavirta ovat tehneet upeaa työtä. Heidän kokemuksestaan on saanut oppia myös Naruskan poro, jonka taidolla käsitelty poronliha täyttää syksyllä mm. kymmenen ystäväperheeni pakastimet.
EU:n rakennerahastojen apu on auttanut niin Sallassa kuin muuallakin Suomessa nostamaan suomalaista ruokakulttuuria ja upeiden raaka-aineidemme jalostusta aivan uudelle tasolle.
Rajanylityspaikka Venäjälle on ilman muuta mahdollisuus, vaikka yhteistyön kehittäminen ei aivan mutkatonta olekaan. Hienon vision matkailuyhteistyöstä Venäjän kanssa tarjoaa Kaarlo Niemelän eli Mettä-Kallen muutama vuosi sitten julkaisema kirja ”Tunturin tuolla puolen”. Sen rohkea lähtökohta on, että Venäjästä on kehittynyt demokraattinen, avoimeen yhteistyöhön valmis naapuri ja raja madaltuu niin, että rajantakaisen Sallan upea luonto saadaan ekologisen matkailun käyttöön. Sallasta muualle muuttaneet nuoret palaavat Kallen näyssä takaisin kotiseudulleen, ja täällä koulutetaan myös venäläisiä nuoria matkailupalveluihin.
Mettä-Kalle maalasi reilusti yli kahdeksankymmenvuotiaana tulevaisuudenuskoisen näkymän, jossa on varmaankin ihan varteenotettavia aineksia myös tämän päivän toimenpiteille.
Kysyin Pirkanmaalla vuosikymmeniä asuneelta, mutta nyt perheineen Sallaan takaisin muuttaneelta Lassilan Pekalta, millaiseksi hän näkee Sallan tulevaisuuden mahdollisuudet. Joskus näkee kirkkaammin, kun on ollut välillä poissa. Myös Pekka mietiskeli, liittyisikö yksi sellainen juuri Venäjän kaupan ja matkailun opetukseen Sallassa. Hänen mielestään täällä olisi tärkeätä panostaa koulutukseen tavalla, joka tarjoaisi nuorille ihmisille mahdollisuuksia jäädä kotiseudulleen ja kehittää sitä. Nykyinen tietotekniikka ja EU:n ohjelmat voisivat tukea hankkeen toteuttamista.
Arktisen alueen – ja sitä myöten myös Suomen Lapin - taloudellinen ja poliittinen merkitys on vahvassa kasvussa sekä mahdollisuuksia että uhkia pohjoisessa esiin nostavan ilmastonmuutoksen myötä. Arktisen alueen laaja yhteistyö, mutta myös EU:n Pohjoinen ulottuvuus on saamassa osakseen aiempaa suurempaa mielenkiintoa ja entistä konkreettisempaa sisältöä.
Merijään asteettainen sulaminen arktisilla merialueilla merkitsee tulevaisuudessa maailman kauppamerenkulkua mullistavan uuden merireitin avaamista sekä alueen kaasu- ja öljyvarojen hyödyntämisen helpottomista.
Suomen Lapissa avautuu huikeita näkymiä kaivosteollisuudelle, jonka toimintaedellytykset on sovitettava huolellisesti yhteen luontoarvojen kanssa. Matkailun ja lappilaisten luonnonelinkeinojen tulevaisuuden merkitystä maakunnan imagolle ja taloudelliselle kehitykselle ei pidä unohtaa, vaikka tilaisuuksiin saada uusia, teollisia työpaikkoja Lappiin on toki tarttuva.
Logistisilla ratkaisuilla on, kuten Sallassa hyvin tiedetään, tärkeä merkitys avautuvien mahdollisuuksien hyödyntämisessä. Öljy- ja kaasuhankkeet sekä kaivostoiminta edellyttävät olennaisia satsauksia liikenne- ja tietoliikenneverkkoihin. Myös Sallalla on isot interssit tässä. On luontevaa ajatella, että rautatieyhteys Muurmanskiin ja toisaalta Pietariin rakentuisi Salla-Kantalahti –radan kautta.
Ei ole liioiteltua arvioida, että Lapissa ollaan nyt suurten strategisten ratkaisujen edessä. Maakunnan painoarvo kaikkineen on nousussa. Arkitsen alueen luonnonvarojen ja merireittien hyödyntäminen tulevaisuudessa merkitsee geopoliittisen kartan painopisteen muutosta. Mieleen tulee jopa Petsamon taannoinen, poliittisesti ja taloudellisesti kihelmöivä, jännitteinen merkitys viime vuosisadan alkupuolen politiikassa. Elinkeinopoliittisesti Lapille ja lappilaisille on avautumassa mahdollisuuksia logistiikan ja arktisen osaamisen kehittämisen kautta.
Sallalle muutos merkitsee haastetta panostaa omaan strategiaan, verkostoitumiseen ja yhteistyöhön. Yhteisten intressien etsiminen ja yhteistyön kehittäminen muiden toimijoiden kanssa on kestävintä tulevaisuudentekemistä.
Hyvät kuulijat,
sain tänne kutsun entisenä sallalaisena ja parhaillaan aktiivipalveluksesta syrjemmälle siirtyvien suurten ikäluokkien edustajana. Kun olen tutkinut sukupolveni edustajien kokemuksia ja haastatellut heidän edustajiaan, voin sanoa, että luottamus parempaan tulevaisuuteen monista vaikeuksista huolimatta on meitä yhdistävä tekijä.
Saimme olla rakentamassa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, pääsimme kokemaan toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan asetelmien rauhanomaisen murtumisen ja ehdimme vielä mukaan koko maailmaa aivan uudella tavalla yhdistävään teknologiseen vallankumoukseen. Eurooppa on ensimmäistä historiassaan yhdistynyt demokratialle, ihmisoikeuksille ja oikeusvaltioperiaatteilla rakentuvaan yhteistyöhön. Se on puolustamisen arvoinen saavutus.
Päinvastoin kuin viime vuosisadan aiemmat eurooppalaiset sukupolvet olemme saaneet rakentaa omaa elämäämme rauhan oloissa. Uskon, että tietoisuus siitä, että on luotava ja vahvistettava rauhaa, vakautta ja keskinäistä ymmärtämystä vahvistavia yhteistyön rakenteita on tulevaisuususkon lisäksi kestävin perintömme niille, jotka ovat ottamassa vastuuta meidän jälkeemme.


Salla-viikon juhlaesitelmä, Salla 19.7.2011 FM Hannu Heinänen

MENNEISYYDESTÄ VOIMAA JA IDEOITA

Hyvät Salla-viikon ystävät!

Sallan menneisyys on vertaansa vailla. Harva Suomen kunnista voi ylpeillä yhtä värikkäällä, monipuolisella ja sisältörikkaalla historialla. Oman lisämausteensa tähän tuo sijainti rajaseudulla, idän ja lännen kulttuurien kohtausalueella. Kuolajärven eli Sallan historia on myös kiinteä osa Pohjois-Suomen, pohjoisten alueiden ja Euroopan historiaa.

Kuolajärven vanhin asutus on lappalaisasutusta. Kuolajärven Lapin asukkaat olivat ilmeisesti osittain Venäjän puolelta lähtöisin olevia metsälappalaisia. Näiden elämänmuotoon vaikutti vuodenajan vaihtelut. Elämä pyöri kalastuksen, peuran- ja majavanpyynnin ympärillä. Välillä oli myös käräjien, veronkannon ja markkinoiden aika. Ensimmäiset uudisasukkaat saapuivat 1600-luvun jälkipuolella. Vaikka uudisasutus tiheni 1700-luvun alkupuolella, uudisasukkaita pidettiin lappalaisina. Tilanne muuttui varsin nopeasti, sillä 1760-luvulta lähtien heidät ja suurin osa lappalaiselinkeinoja harjoittaneista lappalaisista merkittiin manttaaliluetteloihin suomalaisiksi uudisasukkaiksi.

Toimeentulo oli monesti niukkaa. Kun särvin ei riittänyt, osa väestä lähti aluksi kausiluonteisesti muualle. Isoviha sekä nälkä- että katovuodet aiheuttivat muuttoliikettä, jonka suuntana oli tilanteesta riippuen joko Venäjä tai Ruija. Samoin kävi nälkä- ja pulavuosina 1810- ja 1830-luvulla. Elämisen mahdollisuuksia ei kotiseudulla juuri ollut. Lisäksi levisi tieto, että Jäämeren rannalla odottivat kalaisat vedet, jotka eivät kertojien mukaan koskaan olleet jättäneet pyytäjää nälkään kuolemaan. 1860-luvun katovuosina nälkäinen kansa hylkäsi kovan kivikorpensa ja hallaiset peltonsa ja lähti vaeltamaan suurin joukoin, jopa rajan taakse. Monet Kuolajärven asukkaista pakenivat Venäjän puolelle, Kurtilta suoraan koilliseen. Osa jäi Juonniin nauttimaan kalarikkaista järvistä ja metsästyksestä. Monet kuitenkin jatkoivat matkaansa Vienan-Karjalaan ja Kuolan niemimaalle. Siellä he asettuivat Muurmannin ryssänrannalle, useimmiten Petsamon Pummankiin. Viimeinen suurempi muuttokausi Ruijaan oli 1880-luvulla osana Amerikan siirtolaisuutta.

Kuolajärveläiset olivat ainakin 1800-luvulta lähtien hankkineet suolansa ja viljansa Vienanmeren rannalta: Kantalahdesta ja Knäsöstä. Näistä viimeksi mainittu oli tuolloin Vienan-Karjalan ja samalla Koillis-Pohjanmaan ja Kuolajärven itäosien viljakaupan keskus. Tuotteet tuotiin laivalla Arkangelista. Kevätkesällä väki vaihtoi Suomen rahalla Venäjän rahaa ja osti niillä niin sanotut jauhovekselit. Matka alkoi juhannuksena jalkapatikalla kohti Knäsöä ja sieltä matka jatkui höyrylaivalla Arkangeliin. tekemään jauhokauppaa. Paluumatkalla sekä itselle että naapureille ostetut jauhot tuotiin Knäsöön ja Koutaan, joista vuokrattiin makasiini loppukesäksi ja syksyksi. Jauhot saivat jäädä näihin paikkoihin odottamaan talvea.

Väki lähti hakumatkalle joulun alla ja palasi keväällä. Idästä tuotiin jauhojen lisäksi kalaa, herneitä, sokeria, kahvia, kangastavaraa ja viinaa. Myös porotokkia kuljetettiin mukana. Jokapäiväisessä elämässä oli käyttöä suopunkinaruille ja muille köysille. Kotiin tuotiin matka-arkkuja ja lapsille maistuivat rinkelit ja keksit. Vietäviäkin tuotteita oli. Knäsön matkalla poikettiin Norjassa, jonne toimitettiin voita, ylijäämätervaa, kuivaa puuta ja viinaa, jota vaihdettiin silakansukuiseen halleihin. Norjasta tuotiin musikkaa. Matkat taittuivat raitohärän vetämänä vuoteen 1913 saakka, jolloin hevonen syrjäytti sen.

Vuonna 1918 valtakunnan raja sulkeutui. Samanaikaisesti valtasuoni, iänikuinen leipätie Kuolajärveltä Kantalahteen katkesi. Toimeentulomahdollisuuksia kavensi vielä käynnissä ollut maailmansota ja elintarvikkeiden säännöstely. Tilannetta vaikeuttivat leivän puutteen lisäksi nälkä ja espanjantauti. Pellot olivat pitkälti luonnonvaraisia ja pieniä. Työvälineet olivat puutteelliset. Maataloudesta ei tahtonut kertyä lainkaan rahatuloja. Väestö ei ryhtynyt raivaamaan peltoja, koska he eivät varmuudella tienneet, kenen käyttöön pellot tulivat. Ei ihme, että väki kutsui Kuolajärven kuntaa 1920-luvun puolivälissä hätähuutojen kunnaksi. Katovuodet vaikeuttivat jokapäiväistä toimeentuloa.

Jo 1930-luvun alussa Kuolajärven kuntaa ryhdyttiin sanomaan tulevaisuuden kunnaksi. Isojaon valmistuminen vuonna 1934 auttoi tilannetta. Metsissä kiinni olleet miljoonat saatiin käyttöön. Puun hinta muodostui korkeaksi ja kuntaan virtasi rahaa. Myös Neuvostoliiton puolelle laskevien vesistöjen varsilta myytiin metsiä, joista puutavara kuljetettiin autoilla Kemijokeen laskeviin vesistöihin. Nämä niin sanotut suuret autosavotat alkoivat vuonna 1936 ja ne jatkuivat vuoteen 1939 saakka. Suoviljely käynnistyi ja apulanta otettiin käyttöön. Maatalous olikin omavaraista ja viljaa jäi siemeneksi. Kirkonkylään nousi toistasataa uutta taloa muutamassa vuodessa. Karja oli hyvätuottoista ja rasvamaitoista. Neuvontatyön huipentumana oli Sallassa maatalousnäyttely vuonna 1938. Samana vuonna Salla oli poronhoitoalueen rikkaimpia kuntia, sillä poroja oli yli 16 000.

Olavi Kantolan sanoittamassa ja säveltämässä Sallan marssissa todetaan sattuvasti: Tää tanner ankarien taistojen, josta maksoimme kallihin hinnan. Se kertoo omaa karua kieltään siitä, että toinen maailmansota katkaisi Sallan myönteisen kehityksen. Kunnan alueesta menetettiin rauhanteoissa noin puolet. Kylistä yhdeksän jäi Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle, näiden joukossa ennen sotaa voimakkaasti kasvanut kirkonkylä Sallansuu. Te tiedätte, että menetykset koskivat myös Korjan, Kuolajärven, Kurtin, Lampelan, Vuorijärven, Vuosnajärven, Tuutijärven ja Sovajärven kyliä. Myös Vuorikylän eteläpuolella vanhan rajan pinnassa olleessa Siemingissä oli asutusta.

Väki oli evakuoitava moneen kertaan. Talvisodan sytyttyä evakkolaisten matka suuntautui Tornionlaaksoon: Alatorniolta Pelloon ulottuvalle alueelle. Keväällä 1940 väki siirtyi Sallan naapurikuntiin ja eri puolille Pohjois-Suomea. Sallaan paluu ei jäänyt pitkäikäiseksi, sillä syyskuun alussa 1944 alkoi lähinnä työkyvyttömän väestön evakuointi Moskovan rauhan rajan takaisilta, Sallan ja Kuusamon itäosien asutetuilta alueilta. Vain muutamaa päivää myöhemmin oli kaikkien lähdettävä. Suurin osa sallalaisista evakuoitiin Keski-Pohjanmaan kuntiin, mutta heitä meni myös muihin osiin Suomea. Keskeisimpiä sijoituskuntia olivat Kälviä, Alaveteli, Halsua ja Kaustinen. Kälviästä tulikin sallalaisten seurakunnallinen ja kunnallinen keskus. Ruotsiin sallalaisia evakuoitiin 400 henkeä. Kaikkiaan sallalaisia evakkoja oli 8 800.

Lapin sodan alettua saksalaiset tuhosivat perääntyessään Sallan kunnan kylät perusteellisesti Kursun ja Salmivaaran kyliä lukuun ottamatta. Hävitys oli niin täydellistä, että ainoastaan muutamiin kyliin jäi jokunen rakennus pystyyn. Osa kylistä tuli poltetuksi toiseen kertaan. Tuholta eivät säästyneet edes heinäladot tai maatalouskoneet. Myös kaivot ja kellarit oli kaikkialla tuhottu. Teistä, silloista ja rummuista ei ollut paljon jäljellä. Miinoitettuja alueita oli kaikkialla.

Sallalaisia odotti miltei ylivoimainen tehtävä, sillä heidän oli ryhdyttävä jälleenrakentamiseen, siirtoväen sijoittamiseen ja rintamamiesten asuttamiseen. Kaiken lisäksi rakentamisella oli kiire. Asuihan noin neljätuhatta sallalaista poltettujen kotiensa raunioilla. Toinen neljätuhatta oli käytännöllisesti katsoen kuusen alla ilman parempaa suojaa. Sallalaiset kuitenkin jaksoivat uskoa itseensä. He yrittivät armottomasti. Vasarat takoivat ja sahat suihkuttivat. Rakennus toisensa jälkeen nousi pystyyn. Evakkoalueille jääneistäkin osa muutti myöhempinä vuosina kotiseudulleen todettuaan elämän voimakkaan viriämisen siellä. Kun maankäyttölain toimeenpano keskeytettiin 1960-luvun puolivälissä, oli Sallassa rakennettu huomattavasti enemmän maataloustiloja ja raivattu uusia viljelyksiä kuin niitä oli ollut ennen toista maailmansotaa.

Sallalaiset ovat osoittaneet kuuluvansa katajaiseen kansaan. Sodan jälkeen väki uskoi lujasti tulevaisuuteen ja pääelinkeinoon: rehunviljelyyn ja karjanhoitoon. Karjaa hankittiin ympäri maata. Jälleenrakennuksen edistyessä ja tilojen saatua karjarakennuksia alkoi myös maidontuotanto hiljalleen elpyä. Tuotosmäärät kasvoivat 1950-luvulla huimasti. Salla olikin eräinä vuosina Lapin läänin johtava karjatalouspitäjä ja ensimmäisellä sijalla maidontuottajana. Meijeriin lähti parhaina vuosina yli tuhannelta tilalta maitotonkkia.

Maanviljelyn puolella kesäaikoina heiluivat kuokat ja lapiot melkein yötä päivää soilla ja pelloilla. Salaojitustoiminta käynnistyi 1950-luvun puolivälissä, ja vajaassa kymmenessä vuodessa peltopinta-ala lähes nelinkertaistui. Myönteinen kehitys katkesi 1960-luvun puolivälissä, kun kuivatustyöt jäivät kesken. Samoihin aikoihin metsätaloutta koneellistettiin ja rakennustoiminta väheni. Koska teollisuuden tarjoamien työpaikkojen määrä oli rajallinen, työväki alkoi muuttaa muualle. Monissa tapauksissa työt jäivät pelkästään iäkkäiden ja usein sairaalloisten vanhusten harteille. 1960-luvun lopussa hiellä ja vaivalla raivattuja peltoja ryhdyttiin panemaan pakettiin. Maataloudesta vapautui yhä enemmän työvoimaa Etelä-Suomeen, Ruotsiin ja työttömyyskortistoon. 1970-luvulla muutokset väestömäärissä ovat olleet pienempiä ja varsinkin palveluihin on pyritty kiinnittämään huomiota.

Arvoisat sallalaiset! Edellä olen nostanut esille muutamia Sallan kunnan menneisyyteen keskeisesti liittyneitä asioita. Leimaa antava piirre on ollut sitkeys ja määrätietoisuus. Kerta toisensa jälkeen vaikeudet on voitettu, ja ihmiset ovat halunneet uskoa parempaan huomiseen.

Sallassa voi edelleen elää täysipainoista elämää. Kunta on viime vuosikymmenien aikana muuttunut maatalousvaltaisesta palveluelinkeinoihin painottuvaksi. Palvelut työllistävätkin yli 75 % työssäkäyvästä väestöstä. Ei ihme, että Sallan kunta on monen muun kunnan tavoin laatinut oman kuntastrategiansa. Mielestäni vuoden 2015 strategia rakentuu realismiin ja jo olemassa olevien vahvuuksien vahvistamiseen. Matkailu on hyvässä myötätuulessa ja alueen luontaiset elinkeinot (maatalous, poronhoito, metsätalous) tarjoavat hyvän kivijalan yritystoiminnalle. Lähialueyhteistyölle on olemassa hyvin pitkät perinteet. Energian tuotannolla pyritään valmistautumaan tulevaisuuden haasteisiin. Aika näyttää myös miten kaivostoiminta viriää näillä seuduilla.

Elämme matkailun saralla monien mahdollisuuksien keskellä. Emme vain itse aina osaa kiinnittää niihin huomiota, koska ne tuntuvat niin jokapäiväisiltä ja arkisilta asioilta. Ne ovat aina läsnä. Toisesta maasta, maanosasta ja kulttuurista tulevalle matkailijalle ne ovat kuitenkin tärkeitä. Ihmiset haluavat päästä irrottautumaan kiireen, stressin, ruuhkien, melun ja turvattomuuden keskeltä täysin toisenlaiseen ympäristöön. Tällöin korostuvat Sallan kaltaiset matkailukohteet. Olette varmasti havainneet, että on tarpeellista tuntea turistien kotimaan kulttuuria ja tapoja. Tuotteita ei voi markkinoida samalla tavalla esimerkiksi venäläiselle, saksalaiselle tai ranskalaiselle. Tarvitaan myös erimittaisia moduuleja, sillä joku haluaa käydä päiväseltään tai olla kolme, viisi tai seitsemän vuorokautta paikkakunnalla.

Monissa Suomen kunnissa pohditaan, miten saataisiin matkailukautta pidennettyä. Kylmä tosiasia on, että matkailun mahdollisuuksista on monilla seuduilla hyödynnetty vain murto-osa. Mielestäni näillä seuduilla on jo hyödynnetty monia mahdollisuuksia. Silti vielä riittää tehtävää. Yksistään Sallan historia on niin monisäikeinen ja monivivahteinen, että sitä kannattaisi tuotteistaa matkailussa sekä hankkeiden että pienyritystoiminnan avulla. Tarvitaan ideoita, mielikuvitusta, ennakkoluulottomuutta, asennetta ja aktiivisia toimijoita. Toivotan teille tällä työsaralla menestystä!



Juhlapuhe Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museon avajaiset 10.4.2010/Juha Korkeaoja

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvä juhlayleisö

Kiitän kutsusta tulla Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museon avajaisjuhlaan. Museon avaaminen on tärkeä tapahtuma itsessään. mutta tämä juhla koskettaa minua myös henkilökohtaisella tasolla ja siksi annan erityisen suuren arvon sille, että sain kunnian tulla puhujaksi tähän avajaistilaisuuteen.

Henkilökohtainen suhteeni museoon ja sen edustamiin tapahtumiin johtuu siitä, että vuonna 2006 edesmennyt isäni, Toivo Korkeaoja, osallistui Sallan taisteluihin Talvisodan aikana kokemäkeläisenä Satakunnan pataljoonan sotilaana.

Kun viime syksynä valmistauduin pitämään juhlapuhetta Talvisodan syttymisen 70-vuotispäivänä kyselin äidiltäni, olisiko isältä jäänyt joitakin muistiinpanoja sota-ajan tapahtumista. Papereita tutkittuaan hän, siis 92-vuotias äitini, löysi isän pitämän puheen, jossa hän kertoi Talvisotaan liittyvistä kokemuksistaan. Siteeraan seuraavassa muutaman kohdan isäni muistiinpanoista:

Minä sain kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin 24-vuotis syntymäpäivänäni 13.10.1939. Seuraavana päivänä piti ilmoittautua Porissa. Oli siis vain puoli päivää aikaa lähtövalmisteluille… Porissa perustettiin kolme tavallista jalkaväkipataljoonaa, jotka muodostivat ns. kenttätäydennysprikaatin. Ne oli tarkoitus siirtäärintamalle vasta sitten jos jossakin apua tarvitaan. Tulin kuulumaan yhteen näistä, myöhemmin Koukun pataljoonan nimellä tunnettuun yksikköön… Kauvatsalaiset, Kiikkalaiset, Kiikoislaiset ja Lavialaiset, kukin muodostivat aina yhden komppanian rungon. Esikuntakomppania ja muiden täydennys oli eri puolilta Satakuntaa…

Isä kertoo myös, miten tehtäviä jaettiin.Tehtävään sijoittaminen tapahtui suoraviivaisesti: Hänelle annettiin käsky purkaa ja koota jalkaväen aseet ja kun homma sujui joutuisasti, hänet määrättiin pataljoonan aseseppäaliupseeriksi, vaikka hän yritti kertoa, ettei ollut saanut tehtävään mitään koulutusta.

Isä jatkaa kertomustaan: 11.12. pataljoona sai lähtökäskyn. Juna lähti kohti Haapamäkeä. Matkan päämäärästä ei ollut tietoa. Kolmen vuorokauden matkustamisen jälkeen saavuttiin Kemijärvelle. Sieltä lähdettiin autokyydillä vänrikki Varheenmaan johdolla kohti Sallaa, mutta vasta seuraavana aamupäivänä tultiin perille Joutsijärven kylään.

Kirjoituksessaan isä toteaa, että heidän saapuessaan puna-armeijan joukot olivat tunkeutuneet jo 150 km:n matkan Suomen puolelle hyökäten divisioonan voimalla kohti Kemijärveä. Puolustuksesta vastannut Sallan pataljoona oli taistellut urhoollisesti, mutta ylivoima oli sekä miesten määrän, että materiaalin osalta suuri.

Täydennysjoukko tuli siis suureen tarpeeseen ja joutui välittömästi rintamavastuuseen. Isä kuvaa joulun alun taisteluja Valtasen talon lähistöllä. Taistelut ovat ankaria, tovereita kaatuu ja omakin pelastuminen on monesti sattumasta ja onnesta kiinni. Joulun jälkeen satakuntalaispataljoona taistelee Märkäjärvellä vielä pari kuukautta, mutta helmikuun lopulla se saa taas lähtökäskyn, nyt kohti etelää ja Viipurinlahtea, jossa se taistelee Talvisodan loppuun asti. Ruotsalaisvapaaehtoisten joukko ottaa Sallassa rintamavastuun.

Hyvät kuulijat

Isäni, useimpien sotilaiden tavoin, ei paljon sodasta meille lapsille puhunut. Kuitenkin perheemme Lapin matkan yhteydessä kesällä 1962 isä halusi ehdottomasti käydä myös talvisodan taistelupaikoilla, missä yhteydessä hän selosti tapahtumia meille lapsille. Minulle 12-vuotiaana pikkupoikana jäi voimakkaana kokemuksena mieleen pysähtymisemme Mäntyvaaran taistelun muistomerkillä ja isän ja koko perheen hiljentyminen sen ääressä. " Tässä auttoi Herra " oli hänenkin ajatuksensa.

Hyvät Kuulijat

Talvisodan ihme ratkaisi Suomen valtion itsenäisyyden säilymisen. Sallankin taistelut osoittavat, että huolimatta materiaalisista puutteista joukkojen hyvä koulutus, henkinen kestävyys ja puolustustahto ratkaisivat asian. Kaikkein tärkeimmäksi seikaksi muodostui " Talvisodan henki" kaikkien kansalaispiirien yhteinen, vankkumaton tahto puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä.

Talvisodan perintö on ollut ohjenuorana suomalaisille koko sodanjälkeisen ajan. Konsensukselle, yhteisymmärryksen tavoittelemiselle rakentuva yhteiskunnallinen toimintamalli on tuottanut hyviä tuloksia. Suomi ei vain selvinnyt sodasta, vaan kykeni mittavaan jälleenrakennukseen sodan jälkeisinä vuosina ja sen jälkeen edelleen nousemaan pohjoismaisena hyvinvointivaltiona maailman kärkikaartiin.

Konsensusyhteiskuntaa on viime aikoina arvosteltu liian paikallaanpysyväksi. On väitetty, että kompromissit estävät riittävän nopean ja syvällisen reagoinnin nopeasti tapahtuviin toimintaympäristön muutoksiin. Joissain tilanteissa näin voikin olla, mutta vakaa käsitykseni on, että laajasti ottaen pyrkimys yhteen sovittaa eri väestöryhmien tarpeet johtaa edelleenkin pidemmän päälle myös talouskasvun kannalta parempiin tuloksiin. Ehjä yhteiskunta on myös taloudellisesti vahva.

Arvoisa yleisö

Maanpuolustusta koskevissa kysymyksissä laaja poliittinen yhteisymmärrys on asetettu tärkeäksi tavoitteeksi. Tämä on perusteltua monesta syystä mm. materiaalihankintojen erittäin pitkien suunnittelu- ja hankintajaksojen takia. Laaja yksimielisyys päätöksenteossa palvelee myös puolustuksen kannalta keskeisimmän osatekijän, maanpuolustustahdon ylläpitoa. Jatkuva poliittinen kiistely puolustuspolitiikkaa koskevista asioista johtaisi epäilemättä ennen pitkää maanpuolustustahdon rapautumiseen.

Turvallisuuspolitiikkaan liittyvät kysymykset ovat perinteisesti olleet esillä myös vaaliteemoina. Joissain puheenvuoroissa on ennakoitu, että vuoden 2011 vaaleissa Suomen NATO-jäsenyys nousisi merkittävästi esille. Näin ei näytä käyvän. NATO-jäsenyyden kannatus kansalaisten keskuudessa on alhainen ja pikemminkin laskemaan päin. Suomen nykyinen järjestelmä on hyvin toimiva ja vaatimukset täyttävä, eli paineita muutokseen ei ole.

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osalta keskusteluun sen sijaan noussee ja pitääkin nousta, kysymykset siitä, miten yleistä asevelvollisuutta ja varusmiespalvelua tulisi nykyisestä kehittää. Esille nousee kysymys siitä, miten ja missä määrin varusmieskoulutuksen yhteydessä voidaan antaa valmiuksia muiden kuin sotilaallisten kriisien osalta. Tärkeä kysymys on niin ikään, miten varusmiespalvelulla voitaisiin vaikuttaa nuorten miesten fyysisen ja psyykkisen terveyden edistämiseen ja syrjäytymisen ehkäisemiseen nykyistäkin enemmän.

Toinen tärkeä ja linjauksia vaativa osa-alue liittyy voimakkaasti kiristyvään valtiontalouteen. Kuinka paljon taloudellisia voimavaroja ohjataan puolustussektorille, maanpuolustukseen ja kansainväliseen kriisinhallintaan ? On syytä pohtia, millaisia vaihtoehtoja on käytettävissä tasapainoisen kokonaisuuden saavuttamiseen puolustusmenoissa, jos nykyhallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa asetetulle puolustusbudjetin kasvattamiselle ei osoittaudu olevan taloudellisia mahdollisuuksia. Tässä suunnittelussa on huomioitava eduskunnan selonteon käsittelyn yhteydessä asettamat reunaehdot.

Arvoisat Kuulijat

Kuten mainitsin, itsenäisyyden menestyksellisen puolustamisen ohella myös sodan jälkeinen jälleenrakentaminen ansaitsee huomionsa veteraanisukupolven suurtekona. Sodan vauriot oli korjattava, sotakorvaukset maksettava ja kymmenesosa väestöstä uudelleenasutettava. Urakka oli valtava ja erityisen suuri se oli Lapissa, missä Lapin sodan seurauksena käytännössä koko alue oli poltettu maan tasalle, sillat ja tiet tuhottu. Sallassa oli tämän lisäksi erityishaasteena Neuvostoliitolle menetetyn Sallan osan väestön sijoittaminen.

Ponnistelut olivat valtavat, mutta sitkeällä työllä vaikeudet voitettiin. Jälleenrakennustyö loi paljon uutta osaamista ja yrittäjyyttä, joka myöhemmin on ollut perusta talouden kehitykselle. Asutustilojen perustaminen ja maatalouden ja metsätalouden kehittäminen olivat välttämätön perusta talouden jaloilleen saattamisessa ja ihmisten kiinnittämisessä yhteiskuntaan. Jälleenrakennusajan laajojen metsänhakkuiden jälkeen arvostelijat epäilivät , ettei uutta metsää saada koskaan syntymään. Tänään nuo alueet ovat erittäin voimakkaassa kasvuvaiheessa, mistä todisteena on kahden viimeksi tehdyn inventoinnin välinen lähes 50 prosentin lisäys kasvussa.

Tänä aikana Lapin elinkeinoelämä on jälleen melkoisessa murroksessa. Lapissa on kuitenkin voimavaroja. Puuta kasvaa kiihtyvällä vauhdilla, ilmastomuutos todennäköisesti edelleen lisää sitä, tärkeitä malmivaroja on löytynyt runsaasti ja löytyy varmasti lisää, matkailulle on erinomaiset edellytykset. Pohjoisen Jäämeren alueen merkityksen kasvu lisää myös Suomen Lapin mahdollisuuksia eri sektoreilla.

Koko Suomen kannalta onkin tärkeää, että alueen infrastruktuurista pidetään huolta ja sitä kehitetään, jotta näitä voimavaroja voidaan hyödyntää.

Arvoisat kuulujat

Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museon perustaminen on suuri kunnianosoitus veteraanisukupolven työlle . Museo kertoo meille jälkipolville, millaisten vaiheiden, ponnistelujen ja uhrausten kautta tämän päivän hyvinvointi on saavutettu. Museo myös muistuttaa meitä siitä, että olemme jokainen sukupolvi lenkki ketjussa, jossa mennyt liittyy nykyisyyteen ja nykyisyys tulevaisuuteen ja jossa jokaisen sukupolven on huolehdittava omasta osuudestaan niin ettei ketju katkea. Onnittelen ja kiitän kaikkia tämän hankkeen eteen työtä tehneitä henkilöitä ja eri organisaatioita ja toivon, että museo kehittyy edelleen ja saa paljon kävijöitä.
© 2010


 


Asko Apukka

Sallan kunnan itsenäisyysjuhlassa 6.12.2014

Hyvät kuulijat

Me, jotka tänään saamme kokoontua itsenäisen Suomen 97­vuotisjuhlaan, emme tule ehkä aina ajatelleeksi, miten upea juhlimisen aihe itsenäisyys on. Jokapäiväiset uutiset maailmalta, jopa tuosta lähinurkiltamme, kertovat, miten miljoonat ihmiset voisivat olla kateellisia meille siitä, että saamme juhlia ja elää onnellista elämäämme rauhan ja demokratian oloissa, itsenäisessä isänmaassamme. Aina ei ole ollut näin. Sen muistavat parhaiten paikalla olevat sotaveteraanit. Meidänkin itsenäisyytemme alkoi sotaisasti. Vuoden 18 kansalaissota, kapina, veljessota, vapaussota aiheutti trauman, joka heijastuu vielä näihinkin päiviin. Tällä tarkoitan historiantutkimusta, jossa sodan syitä ja seurauksia ei vieläkään ole koottu yksiin kansiin. Jotain oleellista on kuitenkin tapahtunut, nyt uskalletaan jo antaa vuoden 18 sodalle oikeat kasvot, kun virallisesti voidaan puhua sisällissodasta. Sota syvensi kansan kahtiajakoa; oli voittajat ja voitetut. Sotiminen ei tähän loppunut. Hetimiten oman sisällissotamme jälkeen 20­luvun taitteessa ja alussa oltiin mukana heimosodissa erityisesti Karjalan alueella mutta myös Petsamon suunnalla. Ja näiden jälkeen seurasi sitten vuosien 1939 – 40 sankarillinen puolustussota, jota me kutsumme talvisodaksi. Sankarillinen sen vuoksi, että pieni Suomi tasteli suurta ylivoimaa Neuvostoliittoa vastaan ja vieläpä lähes yksinään, apunaan vain jonkin verran ruotsalaisia vapaaehtoisia. Tähänkään sotiminen ei Suomen osalta vielä loppunut, vaan piti vielä sotia jatkosota, hyökkäyssota natsi­Saksan rinnalla. Ja vielä viimeisenä Lapin sota, joka ei monin paikoin totaalisen tuhon jäljiltä oikein voitolta tuntunut. Viisi sotaa reiluun 30:een vuoteen. Kyllä tämän piti jo riittää Suomen kokoiselle maalle ja onneksi on riittänytkin. Nyt olemme saaneet elää yli 70 vuotta rauhan oloissa.

Hyvät kuulijat.

Miksikö halusin kerrata lyhyesti tämän meidän itsenäisen historiamme sotaisan alun. Siksi, että meidän on paljon helpompi tajuta ja ymmärtää niitä valtavia muutoksia ja mullistuksia, mitä maailmalla tapahtuu, kun palautamme mieliin sen, etteivät meidän oman maammekaan olot ole aina näin seesteisiä olleet. Välillä tuntuu siltä, ettei toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneille poliittisille mullistuksille näy loppua lainkaan. Muutamat viime vuodet ovat osoittaneet sen, ettei Eurooppakaan ole vielä sotinut tarpeeksi. Suomen kannalta maailmasodan jälkeinen puoli vuosisata oli vakaata rauhan aikaa, jolloin nuori valtiomme rakensi oman toimivan kehittyneen systeemimme. Maksoimme sotakorvauksemme, kehitimme teollisuuttamme ja teimme kattavat hyvinvointipalvelumme. Suomi nousi varsin lyhyessä ajassa kehittyneiden valtioiden eturintamaan. Pystyimme olemaan kansainvälisessäkin mittakaavassa ylpeitä omasta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiostamme. Vaikka elettiin kylmän sodan aikoja, Suomi oli suurten ristiriitojen ulkopuolella ja hoiti suhteensa niin itään kuin länteenkin. Paasikiven­Kekkosen linja oli koko kansakunnan hyväksymä ja arvostama tosiasia. Mutta maailma muuttuu ja samalla itsenäisyyden käsitekin suhteessa ympäröivään maailmaan muuttaa muotoaan. Kansainvälisen ja kansallisen raja hämärtyy. Kansainväliset tapahtumat vaikuttavat yhä suoremmin omaan elämäämme ja niihin ehtoihin, joiden puitteissa joudumme päätöksiämme tekemään. Samoin omilla päätöksillämme on – maamme pienuudesta huolimatta – yhä laajempia vaikutuksia koko kansainväliseen yhteisöön. Äsken mainitsemaani viitaten Suomen sodanjälkeinen ulkopoliittinen historia on havainnollinen osoitus siitä, miten kansakunta voi ottaa oppia historiastaan ja löytää paikkansa kansojen yhteisössä. Tänäkin päivänä on kuitenkin katsottava eteenpäin ja suunnistettava tämän ajan ja ongelmien keskellä. Suomi on kohta ollut 20 vuotta Euroopan Unionin jäsen. Muistamme useimmat sen, miten kiivaiden keskustelujen ja kansanäänestyksen jälkeen päätimme liittyä Unionin jäseneksi vuonna 1995. Silloin puhuttiin paljon siitä, miten jäseneksi liittymällä uhraamme kalliisti hankitun itsenäisyytemme vapaaehtoisesti. Vedottiin voimakkaasti siihen, miten osa kansallisesta päätösvallastamme siirtyy muualle. Taikka miten luovumme eräästä itsenäisen valtion tunnusmerkistä, omasta valuutastamme. Nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeen näemme, miten on käynyt. Tottakai osa päätöksenteostamme on unionin jäsenenä yhteiseurooppalaista, mutta mikä maa nykyään voi tehdä päätöksiään täysin muista välittämättä. EU­jäsenyys ja sen myötä yhteisvaluuttaan siirtyminen on tuonut meille mukanaan monenlaista. On monta hyvää jos kohta vähän huonompaakin asiaa. Ryhtymättä sen kummemmin kertaamaan etuja ja haittoja totean vain, ettei euroaikana ainakaan kukaan asuntovelallinen ole valittanut korkojen alhaisuutta, mutta kyllä huonoimmatkin saavutukset löytyvät nimenomaan eurotalouden haavoittuvuuden puolelta. Jälestäpäin viimeistään on huomattu se, minkälaisia ongelmia euroon siirtymisessä aiheutui euroalueen kansantalouksien epätasaisuudesta.

Hyvät kuulijat.

Viimeaikaisista EU:n päätöksistä Suomen kannalta ehkä kaikkein ongelmasillimpia ovat Ukrainan sodasta johtuvat Venäjälle määrätyt talouspakotteet. Suomi on niissä mukana EU:n jäsenmaana, mutta kenellekään ei liene epäselvää se, miten epätasaisesti talouspakotteet koskettavat yhteisön eri jäsenmaita. Suomen kaupallinen ja kaikki muukin kanssakäynti suuren itänaapurimme kanssa on luonnollisesti aivan toisella tasolla kuin vaikkapa jonkun pienen eteläisen Euroopan maan suhteet. Tottakai itse pakotteet ja myös Venäjän eu­maille asettamat vastapakotteetkin koskettavat meitä aivan eri tavalla kuin valtaosaa EU:n muista jäsenmaista. Mitä merkitsee esimerkiksi elintarvikeviennin tyrehtyminen meille? Tai mitä merkitsee tilanne ruplan arvon tippumisineen päivittäiselle asiointimatkailulle ja turismille? Teille sallalaisille minun tuskin tarvitsee asiaa edes suuremmin perustella. Olisi todella aika Suomessakin havaita se tosiasia, että Ukrainan tilannetta ei ratkaista pakotteilla, vaan ainoa ratkaisu löytyy neuvottelupöydistä. Mitä pidemmälle pakotelinjalla edetään, sitä hankalampaa on palata neuvottelupöytään jo arvovaltasyistä – puolin ja toisin. On todella valitettavaa, että Ukrainan kriisiä eräät tahot käyttävät avoimesti hyväkseen. Milloin puhutaan asevarustelumäärärahojen puolesta, milloin NATO­jäsenyyden välttämättömyydestä. Ovatko nämä kysymykset keskeisimpiä tänä päivänä? Mielestäni eivät. Molemmat asiat ovat luonnollisesti aikanaan keskusteltavia ja päätettäviä, mutta nykyisen tilanteen käyttäminen ikäänkuin mainittujen asioiden perusteluna, on väärin. Eivätkä tällaiset puheet ainakaan luottamuksellisia suhteitamme itänaapuriimme ole edistämässä. Tuntuu välillä siltä kuin Suomen hyväksi koetun rauhantahtoisen ulkopolitiikan peruslinjaukset olisi unohdettu. Onneksi meillä sentään ulkopolitiikan johdossa olevalla Tasavallan presidentillä on todellisuuden taju kiitettävällä tasolla, kun hän tekee voitavansa neuvotteluratkaisun edistämiseksi. Presidentin lisäksi myös ulkoministerin toimet kriisin hoitamisessa saavat varmasti kansalaisten valtaosan tuen taakseen. Kyllä kansalaiset älyävät sen tosiasian, että Venäjä on meidän naapurimme aina ja, että meillä on yhteistä rajaa 1300 kilometriä tapahtuipa mitä tahansa. Siksi meidän on säilytettävä luonteva vuoropuhelumme kuin myös yhteistyömme hyvällä tasolla. Se on meidän etumme. Itsenäisyyden määritelmiä koetellaan näinä aikoina monella tasolla. Ei vain kansainvälisten yhteisöjen puitteissa vaan myös esim. kunnallisella tasolla. Meillä on loppusuoralla valmistumassa ns. SOTE­ratkaisu eli sosiaali­ ja terveyspalveluiden järjestäminen aivan kokonaan uudenlaiselle perustalle. Siitäkin meillä suomalaisilla on hyvin yhdensuuntainen käsitys. Asialle on tehtävä jotain, jotta ihmisten tasa­arvoinen kohtelu asuinpaikasta tai ­kunnasta riippumatta voi toteutua. Kuntapäättäjät tietävät omakohtaisesti esimerkiksi sen, miten nykyjärjestelmässä pelkästään erikoissairaanhoitokulut ovat voineet yllättäen aiheuttaa kunnan taloudesta vastaaville harmaita hiuksia. Mutta me tiedämme myös sen, että SOTE­ ratkaisu toteutuessaan on viemässä jopa 60 % kunnallisesta itsehallinnosta. Siis meidän kunnalliseen itsehallintoon perustuva päätöksentekomme kaventuu merkittävästi. Tämäkin on asia joka perustuslaillisesti ajatellen saattaa olla ongelmallinen, mutta onko sittenkin niin, että kansalaisten palveluiden tuottaminen on se ykkösasia, eikä se kuka päätöksen saa tehdä. Maailma muuttuu. Muutaman kuukauden kuluttua olemme tässäkin asiassa viisaampia.

Hyvät ystävät

Kansainvälisesti verrattuna suomalaisten olot ovat kohtalaisen hyvällä mallilla, sitä ei käy kiistäminen. Mutta me tiedämme, että maailman väestöstä sadat miljoonat tälläkin hetkellä elävät nälkäongelman keskellä. Me näemme joka päivä televisiosta ja lehdistä järkyttäviä kuvia nälkiintyneistä lapsista, kuivuneista kaivoista, kuolleesta karjasta. Samalla lailla me tiedämme, miten miljoonat ihmiset tänäkin päivänä ovat poliittisen, uskonnollisen, rodullisen tai kansallisuuteen perustuvan sorron vuoksi joutuneet hakemaan turvapaikkaa kotimaansa ulkopuolelta, koska elämä kotimaassa on tehty mahdottomaksi. Emme me voi tätä kaikkea ohittaa olan kohautuksella.

Emme voi myöskään suhtautua välinpitämättömästi ympäristömme ylikulumiseen. Ilmakehän otsonikato ja kasvihuoneilmiö uhkaavat nykymuotoisen elämän jatkumista, ellei päästöjä saada kuriin. Maanpinnan eroosio pienentää ravintotuotannolle kelpaavaa viljelyalaa jne. Itsenäisen Suomen – erään maailman rikkaimmista kansakunnista – on tunnettava vastuunsa näiden maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemisessa. Siksi meidän on kaikilla rintamilla oltava aloitteellisia ja yhteistyökykyisiä. Mitä vähemmän ihmiskunta käyttää varojaan asevarusteluun ja sotimiseen, sitä enemmän sillä on varaa näiden suurongelmien ratkaisuun. Ja toisaalta; mikäli näihin ongelmiin ei ajoissa puututa, ne saattavat seuraamuksiltaan johtaa ennennäkemättömiin ongelmiin ja sotiinkin, mihin ihmiskunnalla ei yksinkertaisesti ole varaa. Voiko olla järkevämpää rauhantyötä kuin ekokatastrofin torjuminen.

Arvoisa yleisö

Itsenäisyys on meille jokaiselle kallis asia. Itsenäisyys herättää jokaisessa voimakkaita tunteita. Itsenäisyys liitetään usein myös isänmaallisuuteen. Molemmat asiat ovat meille suomalaisille tärkeitä, joskin voimme kukin suhteuttaa ne todellisuuteemme omalla tavallamme. Siksi on tärkeätä pysähtyä joskus ajattelemaan myös lähimmäisemme ajatuksia. Niistä löytyy aina opittavaa. Mitä sitten itsenäisyys ja isänmaallisuus esimerkiksi minulle merkitsevät? Ne merkitsevät ylpeyttä suomalaisuudestani. Ylpeyttä siitä, että me pienenä, mutta omana kansakuntanamme, voimme viitoittaa omaa linjaamme niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ne merkitsevät kunnioitusta vanhempiamme, isovanhempiamme, esi­isiämme ja kaikkia meitä edeltäneitä sukupolvia kohtaan siitä, että he kukin omalla tavallaan taistellen ovat rakentaneet meille tämän ihanan isänmaan. Osa heistä on osallistunut isänmaamme rakentamiseen ankarissa, epäinhimillisissä sotaoloissa, osa mitä moninaisimmilla muilla tavoilla. Kaikki he ovat täyttäneet velvollisuutensa ja kaikkien tavoitteena on ollut isänmaamme rakentaminen. Siitä he ansaitsevat minun kunnioitukseni. Itsenäisyys ja isänmaallisuus eivät saa merkitä kuitenkaan sitä, että uskoisimme kaiken olevan valmista. Niiden täytyy merkitä sitä, että haluamme rakentaa isänmaatamme entistä paremmaksi elää myös tuleville sukupolville. Ne merkitsevät huolenpitoa läheisistämme ja erityisesti heikoimmassa asemassa olevien auttamista. Sellaista on helppo rakastaa, jonka tuntee välittävän läheisistään ja myös itsestään.

Hyvät sallalaiset

Minulla ja myöskin vaimollani Hilkalla on erittäin mieluisat muistot entisestä kotikunnastamme Sallasta. Tulimme molemmat ensimmäistä kertaa 27 päivän iltana elokuussa 1973 Sallaan. Tulimme viettäneeksi täällä kanssanne aika tarkalleen 12 vuotta, jona aikana opimme tuntemaan sallalaiset suorina ja välittöminä ihmisinä. Saimme täällä paljon ystäviä ja tunsimme olevamme rakentamassa kanssanne Sallaa ja samalla palasta isänmaatamme. Vaikka siitä on kohta 30 vuotta, kun muutimme pois Sallasta, tuntuu joka kerta tänne tullessa vähän siltä niinkuin kotia tulis! Olen erittäin otettu siitä, että saamme olla kanssanne juhlimassa itsenäisen Suomen 97. itsenäisyyspäivää. Menestystä sallalaiset!

Itsenäisyyspäivä 6.12.2015 juhlapuhe kunnanjohtaja Erkki Parkkinen

Kunnioitetut sotiemme veteraanit - hyvä juhlayleisö. Vietämme tänään rakkaan kotimaamme Suomen 98. itsenäisyyspäivää, erityisen kiitollisina ja nöyrinä teille arvoisat veteraanit samoin kuin kaikille niille, jotka ovat antaneet uhrinsa itsenäisyytemme syntyhetkinä ja sen jälkeen.

Lähes satavuotinen valtiollinen historiamme pitää sisällään hyvin vaiherikkaita ja monipolvisia jaksoja. Uuden itsenäisen Suomemme synnytystuskat, kamppailu veli veljeä vastaan ja niitä seuranneet innostuneet identiteetin ja kansallistunteen vahvistamisen ponnistelut itsenäisyytemme ajan taloudellisesti vaikeina alkuvuosikymmeninä. Sotien aika yhdisti kansamme ulkoista uhkaa ja vihollista vastaan. Me suomalaiset osoitimme sen, että syvällä sisimmässämme olemme yhtä – olimme valmiit yhdessä rinta rinnan puolustamaan meille niin tärkeitä arvoja ja asioita: kotia ja kotiseutua, läheisiä ja lähiyhteisöämme, näiden koskemattomuutta - isänmaatamme.

Rauhaa seurasi jälleenrakentamisen aika suurine aluemenetyksineen, uudelleen asuttamisineen ja sotakorvauksineen. Nämä vuodet olivat toisaalta erityisen vaikeaa aikaa, kun monen kohdalla piti lähes tyhjästä rakentaa elämä uudelleen. Toisaalta jälleenrakentaminen ja sotakorvauksiin liittyvä teollisuutemme monipuolistumien ja vahva kasvu loivat pitkälle perustan nykysuomemme vauraudelle.

Me sallalaiset ja Salla kuntana olemme kokeneet konkreettisesti kaiken tämän – historiamme traagiset vaiheet sodan uhreineen ja menetyksineen sekä jälleenrakentamisen ajan uuden synnyttämisen, vahvan rakentamisen ja kasvun ajan – Sallan ihmeen. Perustellusti voimmekin todeta, että Salla ja sallalaiset ovat varmasti antaneet itsenäisyytemme säilymiseen ja vahvistumiseen vuosikymmenten varrella riittävän panoksensa. Joskus tuntuu jopa siltä ovatko uhraukset olleet kohtuuttomankin suuria yhdelle kunnalle ja sen asukkaille.

Tätä olen joutunut väistämättä myös henkilökohtaisesti usein pohtimaan, vaikka olen syntynyt ja kasvanut näiden vaikeiden vuosikymmenten jälkeisessä Sallassa. Isäni ehti viimeisten nuorten miesten joukossa rintamalle ja vanhempieni molempien sukujuuret johtavat vanhaan Sallaan. Vaikka erityisesti sodan kauheuksista isä ei juurikaan puhunut, olivat myös ne ja erityisesti kotien ja rakkaan kotiseudun menettäminen ja jääminen rajan taa usein läsnä lähiyhteisöni ja sukuni elämässä. Vasta aikuisiällä olemmekin me sodan jälkeen syntyneet oppineet ymmärtämään vanhempiemme ja menneiden sukupolvien uhrausten todellisen arvon.

Mitä itsenäisyys on?

Itsenäisyys on varmasti sitä, mitä kansainvälinen oikeus itsenäisen valtion tunnusmerkeiksi määrittää. Näitä ovat mm. väestö ja kieli, alueellinen koskemattomuus ja valtion rajat, suvereeni oma päätöksenteko ja lainsäädäntövalta. Usein kriteereinä käytetään myös omaa rahaa ja uskottavaa puolustusta. Miten nämä kriteerit nykysuomessa täyttyvät? Pääosin kyllä, osa on kuitenkin Euroopan yhdistymisen ja globalisaation myötä muuttunut. Itsenäisyyttämme perinteisessä mielessä on kavennettu mm. lainsäädännön osittaisen siirtymisen ja oman rahan menettämisen vuoksi.

Itsenäisyys on yhä enenevässä määrin myös valtion kykyä turvata kansalaisilleen asuinpaikastaan riippumatta yhdenvertaiset perusoikeudet: oikeudelliset, sosiaaliset ja taloudelliset. Tämä itsenäisyyden ulottuvuus on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen. Sosiaali- ja terveystointa ollaan perustavaa laatua olevalla tavalla uudistamassa. Järjestämisoikeutta koko sosiaali- ja terveystoimen osalta ollaan siirtämässä pois kunnilta maakunnallisille itsehallintoalueille. Uudistusta perustellaan nimenomaan yhdenvertaisten palvelujen turvaamisella kaikille kansalaisille koko maahan, asuinpaikasta riippumatta. Kansantaloutemme on samanaikaisesti suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja säästöjen sekä rakenteellisten muutosten pyörteissä tulee erityisesti huolehtia siitä, ettei kohtuuttomasti oteta niiltä joilla syystä taikka toisesta on kyky taloudellisesti ja toiminnallisesti turvalliseen elämään heikentynyt. Näiden itsenäisyyden kriteerien ja perusoikeuksien varmistamisessa on meillä kunnallisina virkamiehinä ja päättäjinä oltava hereillä ja keskitettävä voimavaramme sallalaisten oikeuksien turvaamiseen.

Mitä nuoremmilta asiaa kysymme, itsenäisyys onkin ehkä enemmän vapauksia, kansainvälisyyttä, kansojen välisten rajojen, liikkumisen ja kielellisten esteiden poistamista, yhdistyvää globaalia maailmaa. Kouluttautumista, opiskelua ja työn tekemistä – ei niinkään omien rajojen sisällä vaan ympäri maailmaa. Siellä mistä löytyy kiinnostava tiedeyhteisö taikka kohde motivaation suuntaamiselle niin opiskeluun kuin työhön. Onko tämä eri mittakaavassa sitä nykypäivän jälleenrakentamista, niitä suuria savotoita, jotka tarjoavat haasteita ja työtä nykypolville. Leimikot ovat vaan hieman suurempia ja sijaitsevat eri puolilla maailmaa.

Pakolaiskysymys ja turvapaikanhakijat ovat muutamassa kuukaudessa mullistaneet Euroopan maiden arkipäivän. Ongelmat, mistä pakolaisuus ja sen suunnaton määrällinen kasvu johtuvat, ovat pitkälti sitä, että edellä esittämäni itsenäisyyden kriteerit ja sisältö arvoineen ja oikeuksineen eivät toteudu merkittävässä osassa nykymaailmaa. Ihminen ja kansat eivät valitettavasti ole oppineet historian virheistä ja traagisista kokemuksista sotineen ja muine kriiseineen. Pakolaiskysymys tulee ottaa vakavasti ja ratkaisua siihen tulee etsiä kansainvälisen yhteisön yhteisillä päätöksillä ja toimilla. Samalla meillä tulee kotimaassamme huolehtia siitä, ettei sisäinen turvallisuutemme vaarannu ja turvata sekä omien kansalaistemme että turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten perusoikeudet ja turvallisuus. Keskeistä on se, että tässäkin luotamme valtion viranomaisten toimenpiteisiin ja järjestelmämme toimivuuteen. Mikäli niissä on puutteita, tulee niitä korjata ja järjestelmää vahvistaa, jotta se kykenee turvallisuustehtävänsä hoitamaan ja muutoin toimimaan mahdollisimman nopeasti ja aukottomasti. Erityisen tärkeää on, ettemme tämän vaikean tilanteen vuoksi vaaranna ja menetä niitä arvoja ja mahdollisuuksia, mitkä liittyvät nuorisomme kansainvälistymiseen, opiskeluun ja työskentelyyn ulkomailla.

Hyvät kuulijat itsenäisyys on varmasti kaikkea tätä ja vielä paljon, paljon muuta – viimekädessä se on juuri sitä miksi sinä sen itse määrität. Yhteenvetona itsenäisyydestä voinemme todeta, että se on ennen kaikkea yhteisiä arvoja ja niiden puolustamista, niihin perustuvaa identiteettiä ja menneiden sukupolvien työn kunnioittamista sekä demokraattisia ihmisoikeuksia ja niiden loukkaamattomuutta niin valtioiden kuin lähimmäisten kesken.

Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvä juhlayleisö. Me elämme tänä päivänä kaikista haasteista ja maailman kriiseistä ja ihmisten raadollisuudesta huolimatta hyvin turvallisessa maassa. Kotiseutumme Salla antaa meille turvalliset puitteet ja monipuoliset lähtökohdat hyvään elämään. Meillä on upea luonto ja kasvavat luonnonvarat. Meillä on keskeinen logistinen sijainti arktisessa pohjoisessa idän portilla. Mikä parasta me sallalaiset olemme kasvaneet ja meidät on kasvatettu veteraanien ja esi-isiemme hengessä vahvaan kotiseuturakkauteen, yhteisöllisyyteen ja lähimmäisistämme huolehtimiseen. Meiltä löytyy sitä sallalaista sitkeyttä, mitä koko kansakunta tarvitsee ja kunnioittaa myös tänä päivänä. Meistä löytyy myös suvaitsevaisuutta muualta Sallaan tulevia kohtaan ja kansainvälistyvässä matkailussa kykyä palvella matkailijoita terveellä itsetunnolla ja aidolla sallalaisella mentaliteetilla. Hyvä juhlayleisö vaalitaan yhdessä näitä arvoja mihin itsenäisyytemme perustuu ja joiden avulla olemme täällä Sallassa selvinneet huomattavasti vaikeampienkin aikojen yli.

Toivotan teille kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää.