Koulunäyttely 2014

Kohteesta SallaWiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Koulumuistoja Sallan kouluista

Hankkeessa kerättiin kunnan nettisivuilla ja paikallisissa lehdissä olleiden ilmoitusten avulla kirjoituksia sallalaisilta ja entisiltä sallalaisilta. Aihe sai ihmiset muistelemaan, sillä jokainen meistä on käynyt jonkinlaista koulua; joskus.

Kirjotuksia toimitettiin kymmeniä talven ja kevään 2013-2014 aikana Sallan kulttuuritoimelle. Näistä koostettiin viiden taulun kokonaisuus Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museon piha-alueelle.

Katekeetta- ja kiertokoulut

Lukuvuonna 1923-24 oli kolme, lukuvuonna 1923-25 kaksi ja lukuvuonna 1925-26 taas kolme ylimääräistä katekeettakoulua. Kiertokoulu oli seurakunnan ylläpitämä.

Kansakoulut ja peruskoulun ala-asteet

Salla 1894-1944. Kuolajärven koulu vuoteen 1915 ja Kirkonkylä vuoteen 1923. Kunnan ottaessa Salla-nimen vuonna 1936 oli tarpeen antaa koululle uusi nimi Sallansuu.

Salmivaara 1915-2000, Salmijärvi vuoteen 1930.

Hirvasvaara 1923, Ahola vuoteen 1924, Hirvasvaara vuoteen 1930 ja Oulanka vuoteen 1947.

Kuolajärvenkylä 1923-1944. Kunnan nimen muuttuessa tuli vuonna 1936 nimeksi Salla. Sitä ennen kylän nimeksi riitti pelkkä Kuolajärvi.

Kursu 1923-2014.

Tuutijärvi 1923-1944.

Vuorikylä 1924-1944, 1926-27 Vuorijärvi.

Kirkonkylä 1925, Märkäjärvi vuoteen 1969.

Kurtti 1925-1944.

Saija 1925-2000, 1925-27 vain alakansankoulu.

Sovajärvi 1925-1944, 1925-27 vain alakansankoulu.

Raatikka 1926-1967.

Kallunki 1926-1987, Kallunki vuoteen 1930 ja Savina vuoteen 1942.

Kelloselkä 1926, Kello-Aatsinki vuoteen 1930, Kelloselkä vuoteen 1935, Kello vuoteen 1937, Kelloselkä vuoteen 1947 ja taas Kello vuoteen 1956.

Hautajärvi 1927-2014.

Lampela 1929-1944.

Onkamo 1930-2002.

Paloperä 1930-1971.

Hietajärvi 1936-1990.

Niemelä 1936-1990.

Aholanvaara 1938-1982, Aholanvaara vuoteen 1947 ja Ahola vuoteen 1956.

Lakijänkä 1945-1966, Salmivaaran koulun sivupiste 1945-46.

Mälävaara 1945-1971.

Aatsinki 1948-1960.

Lapajärvi 1948-1992.

Naruska 1948-1992.

Selkälä 1948-1971.

Tuohikylä 1948-1982, Tuohimaa vuoteen 1956.

Keminniemi 1949, Ahvenselkä vuoteen 1992.

Kutrikko 1949-1958.

Pahkakumpu 1949-1992.

Vallovaara 1949-1998, Mattila vuoteen 1956.

Varvikko 1949-1985.

Vittikko 1949-1985.

Kulkuselkä 1950-1958.

Oulanka 1950-1990.

Vaadinselkä 1950-1971.

Isoviitta 1951-1982.

Kotala-Naruska 1951-1999, Kotala vuoteen 1992.

Raatikan koulu toimi Kotalassa lukuvuoden 1946-47.

Varpuselkä 1953-1971.


Jatko-opetus

Jatko-opetus 1950-58 osaksi keskitettyä kurssimuotoista opetusta päiväjatkokoulussa, osaksi iltaopetusta omassa kansakoulussa


Kansalaiskoulut

Sallan kansalaiskoulu 1958-1972.


Peruskoulun yläasteet

Sallan yläaste 1972-.


Erityisopetus

Liinaharjun erityiskoulu 1971, Lakijängän koulu vuoteen 1974.


Oppikoulut

Sallan kunnallinen keskikoulu 1955-1972.


Lukiot

Sallan lukion 1966-.

Koulumuistot

Kuolajärven koulu (toiminut vuosina 1923-1944)

Kiertokoulu oli ensiksi ja opettajat kiersivät ja olivat talossa pari viikkoa. Läksyt annettiin ja ne kerrottiin, aamunavaus pijettiin, siihen kuului aamurukous ja veisattiin. Oli uskontoläksy, katekismus ja lukeminen, laskujakin oli, mutta ei kaikkia aineita sillon ollu. Se oli kuin koulu konsanaan. Tärkeimmät aineet oli vain.

Laskemaan opin ennen kuin menin kouluun. Osasin kirjaimetkin ja vähän lukea, mutta se b-kirjain ei tahtonut jäähä päähän, ei vaikka mitä. Minun sisko tuli aina viereen ja sanoi, mieti nyt mikä tuo on. Muistan ikäni kun se ei tahtonut sopia päähän, se ei tahtonut tarttua. Totta se sitten lopulta tarttu. Annettiin sieltä todistus, semmonen, että arvostelu oli yhestä neljään.

Lampelan Matin kamarissa pijettiin koulua. Sitten oli Junttilassa opettaja kirkolta, mutta se nimeä en muista. Kiertokoulu oli erikseen Keskiniemellä, Yläpäässä ja Alapäässä, ettei tarvinnut pitkijä matkoja kulkija. Kiertokoulu kesti, olisko kaksi tai korkeintaan neljä viikkoa. Oppi kuitenkin joka halusi lukemaan ja vähän laskemaankin. Koulussa oli Hanna Pitkänen opettajana ja sitten, kun tehtiin se uus rakennus, niin sitten tuli Kittilästä Fransiska Lompolo alakoulun opettajaksi.

Asuntolaa ei alkuun ollut, niin kaikki kulki kotoaan, mutta kun minä tulin kouluun niin se justiin perustettiin. Koululaisia kun tuli enemmän, niin Kairalan Aleksin pikku-pirttiin perustettiin asuntola. Asuntolanhoitajana oli Mikkolan Kaija.

Yksinäisten äitien lapsia oli ja kun ne sijoitettiin taloihin, niin ne ei päässeet asuntolahan. Niijen oiti juossa ruikuttaa se taival sinne talohon mihin oli sijoitettu. Toisekseen kun ajattelee, kyllä se on väärin ollu, ei lapsirievut niin paljon syönehet. Kyllä ne oli heikoilla vaatteilla ja varmaan monta kertaa käsivarsia paleli. Ei tiennyt, että sulavatko ne. Kuolajärvellä oli niitä joissakin taloissa oisko puolikymmentä, jota sanottiin siihen aikaan huutolaisiksi. Meijän perheessä ei ollu, mutta samassa talossa oli kyllä. Silloin perheitä asui samassa talossa kolmekin. Toisissa oli kaksi ja harvoin vain, että yksi perhe olis asunut. Itte kullakin oli niitä lapsia niin paljon, ettei ne mahtuneet yhteen pirttiin.

Sitten ne joilla ei ollut mahdollisuutta koulua käyvä, ne sijoitettihin sinne asuntolahan. Ne oli sitten kun syksyllä tulit sinne, niin joululomalla vasta saivat käyvä kotona. Joululomalta kun tulivat, niin keväällä kesäksi pääsivät pois. Niitä oli Naruskalta Moilas-Benjan lapset ja Onkamon Erkin lapset, Maltiolta oli Kenttämaan ja Vuosnasta oli yksikö vai kaksi. Kerran oli Kurtilta Nivalasta kaks, mutta ne oli sairaalloisia eikä pystyneet kulkemaan. Toki niillä raukoilla oli ikävä, kun toiset lähti kotihin pyhäksi ja he jäivät sinne napottamaan, mutta totut ne varmahan siihen. Niillä oli vaatetuskin sieltä oppilasasuntolan puolesta. Kaikki alusvaatteista lähtien, kunnan puolesta tehtiin ne vaattehet. Hyvä kuiten, että ne saivat käyvä koulua. Onkamon Erkistäkin oli neljä lasta ja taisi olla Moilas-Benjastakin neljä, yhellä kertaa. Moilasen Leevi on käynyt Kuolajärvellä koulua ja asunut asuntolassa.

Kuus vuotta sitä koulua käytihin, kaks vuotta alakoulua ja neljä vuotta yläkoulua. Yhtenä vuotena, joka halus sai suorittaa jatkokoulun. Se jatkokoulu ei ollut pakollinen, mutta oli meitä aika monta joka kävi ja se oli illalla. Minäkin halusin käyvä jatkokoulun, mutta sitä ei ollut kuin kolme kertaa kuussa. Sitten kun koulu loppu, niin oltiin kolme ja neljäkin tuntia siellä jatkokoulussa. Oli siellä kirjat ja laskujakin vähäsen, mutta käsitöitä oli. Lapinvanttuita opeteltiin tekemähän ja kaikkia semmosta. Keväällä valosalla saatettihin tehkä koko päivä. Nurkassa oli se poikien käsityöpaikka. Aamulla kun Helpin Erkki tuli, niin se oli sovittu, miten se olis parasta. Meitä oli viijettä kymmentä yläluokassa ja yli kahenkymmenen oli alaluokalla. Iso koulu oli ja komia.

Taimi Selkälä

Kurtin ja Vuorikylän koulut (toimineet vuosina 1925-1944, Vuorikylä vuosina 1926-1927 Vuorijärvi)

Kansakoulupoikien viestinhiihto v. 1935

Alakurtin ja Vuorikylän koulujen kesken käytiin vuosittain hiihtokilpailut. Tämä tapahtui aina Maarian pyhien aikaan. Koulujen opettajat olivat veljeksiä. Vuorikylän opettaja oli Arvi Kolehmainen ja Alakurtin opettaja Lauri Kolehmainen. He olivat kovasti urheiluhenkisiä ja ottivat osaa suojeluskunnan ampuma- ja hiihtokilpailuihin. Arvi oli myös kova pesäpallonpelaaja. Suojeluskunnan kentällä oli peli käynnissä, jos oli vähänkin vapaata aikaa. Silloin ilo oli ylimmillään ja ääni raikui. Tällaisia touhuja opettajat harrastivat ja siirsivät koulussa intoa oppilaisiinsa.

Hyvissä ajoin ruvettiin valmistelemaan kilpalatua kuntoon. Lähtö tapahtui kansakoulun pihalta ja sieltä laskeuduttiin Tammelan kautta järvelle ja siitä noustiin Niskavaaran lakia kohti. Käytiin mutka vaaran takana ja laskettiin järven jäälle ja samaa latua koululle. Palkinnot ja muut järjestelyt oli hoidettu. Alakurtin koululaiset majoittuivat sukulaistaloihin.

Vihdoin tuli se odotettu kilpailupäivä. Hiihtäjät olivat paikallaan ja kylästä alkoi valua jatkuvasti väkeä. Savottahommat olivat päättyneet ja nyt oli hyvä tilaisuus nauttia huvistakin, jota se todella oli. Tuona hetkenä kotona olivat vain ukit ja mummot. Niskalan Alpo oli noussut kaksikerroksisen talon katolle, mistä oli hyvä näkyvyys. Sieltä hän kuulutti kilpailun kulun. Muistan hänen kuuluttaneen ainakin kahtena vuotena. Ei siinä isompia eroja kierroksella tapahtunut. Kuuluttaja katolta huuteli milloin kymmenen tai kahdenkymmenen metrin eroa. Kyllä se niin oli, että Alakurtin hiihtäjät tahtoivat olla niskan päällä. Tämä johtui siitä, että Ylikurtin koululaisilla oli koulumatkaa 5 kilometriä suksilla kulkien ja olivat kilpailujen aikana hyvässä kunnossa. Alakurtin joukkueessa oli lähes kaikki ylikurttilaisia. - Viimeinen pari lähtee muutaman metrin erolla lenkille. Nousevat Niskavaaran rinnettä ylös. Kuuluttaja huutaa, että peli on selvä: Vuorikylä voittaa. Eroa on yli 40 metriä. Peli on pelattu. Kuuluttaja toteaa, että mitä tapahtuikaan Niskavaaran takana, koska hiihtäjät tulevat vaaran takaa peräkkäin. Loppumatkan hiihtävät peräkkäin, Alakurtin hiihtäjä edessä ja Vuorikylän hiihtäjä takana. Kansakoulun portille saavuttaessa Vuorikylän joukkueen hiihtäjä on rinnalla. Minä seison maalisuoralla, opettajat toisella puolen. Totesin, että lähes kahdella mäystimen leveydellä Vuorikylän joukkue voitti. Niin totesivat opettajatkin. Opettajat kävivät opettajanhuoneessa ja tulivat sieltä luokkaan jakamaan palkintoja sekä ilmoittivat, että Alakurtti voitti. Tämän kuultuaan luokassa oli myrtyneitä kasvonilmeitä.

Väinö Luusua

Kirkonkylän koulu (1925-, vuoteen 1969 nimellä Märkäjärvi)

Erkki Hämäläinen kävi 1. lk Vaadinselän koululla ja siirtyi sitten kirkonkylän koululle v. -56. Hän kävi siellä 2-7 luokat ja jatkokurssin Lakijängän koulussa, kotitalouskurssi kk:n koulun keittolassa. Opettajina olivat Esko Similä, Marjatta Meinilä ja Amalia Karppinen.

4. luokalla tapahtunutta: Oppilaat pääsivät välitunnille neljännen kerroksen luokastaan ja kiire ulos oli jokaisella, Isolan Pertti tönäisi Erkkiä, joka löi päänsä oven kulmaan, sillä seurauksella, että päähän tuli iso haava. Esko Similä toimitti pojan sairaalaan, jossa pää paikattiin, poissaoloa koulusta tuli tällöin 1 viikko. Opettajalle kaikki lapset olivat samanarvoisia, kukaan ei saanut erityiskohtelua.

Talvisin hiihdettiin ja pidettiin omia hiihtokilpailuja, kesäaikaan pelattiin pesäpalloa ja urheiltiin.

Erkki Hämäläinen

Saijan koulu (toiminut vuosina 1925-2000 alakansankouluna 1925-27)

Elettiin 1950-lukua ja markku siirrettiin ensimmäiseltä luokalta kolmannelle luokalle. Kolmannen luokan opettaja ei hyväksynyt sitä, mutta ei voinut sitä peruakaan. Opettaja pilkkasi ja ivasi joka tilanteessa, eikä ollut mitään ihmisarvoa. Kunnes tuli syksyinen koulupäivä, opettaja antoi laskutehtävän oppilaille. Kun oli laskettu, opettaja käski tulla näyttämään.

Istuin luokan viimeisessä pulpetissa ja jäin viimeiseksi, sillä opettajan suosikit menivät etunenässä näyttämään laskutehtäviään. Opettaja ihmetteli niitä tutkiessaan, miten sinä näin olet laskenut, eihän tämä ole oikein. Jono eteni a sävy koveni, lopulta vihkot lensivät nurkkaan. Sitten tuli minun vuoroni ja opettaja ojensi kätensä torjuvasti, että sinäkin vielä, painu laskemaan laskemaan ei sinulla oiken ole kumminkaan, ei edes katsonut vihkoa, joten menin takasin pulpettiin ja ihmettelin.

Sitten tulee komento Markku tule sinäkin näyttämään, että pääset laskemaan. Menin näyttämään ja odotin koska opettaja riemastuu. Pitkän ajan kuluttua opettaja laittaa vihkon hyvin varoen kiinni ja vasemmalla kädellä nostaa pöydän kulmaaan, laittaa käden päälle ja kääntyy minuun päin. Ja sanoo; tämä lasku on oikein, vihko jää tähän kunnes kaikki on laskenut oikein. Luokan perällä oli lehtiä ja loppu tunti meni lehtien parissa ja kaksi seuraavaa tuntia myös. Kolmas tunti loppui ja tuli kova komento; Markku painu kotia toiset jää laskemaan.

Seuraavana päivänä opettaja sano, että meillä jäi se lasku laskematta, kukaan ei lähde kotiin, ennen kuin lasku on laskettu oikein. Tuli välitunti, kaikki tulivat kysymään miten se lasku lasketaan, sanoin etten muista. Alkoi kahdeksas tunti, opettaja sanoi, että lasketaan se taululle. Tuli ensimmäinen puoltava sana opettajalta, että ei Markku sitä laske vaan te! Monta oppilasta kävi laskemassa ennen kuin se tuli oikein. Tämän jälkeen opettaja ei sanonut pahaa sanaa koko koulu aikana. Kiusaamista kesti kuitenkin pari vuotta ja se olu kovaa aikaa koululaiselle.

Markku


Paimensin pihalla perhosia, etteivät ne olisi syöneet kauniita kukkasia ja odottelin uuden opettajan saapumista Saijalle. Opettaja tuli veneellä, ja hän oli iso nainen, mukanaan kolme lasta, pojalla oli pieni valkoinen koira. Opettajalle piti tehdä varta vasten sänky, kun se oli niin iso, ettei mahtunut tavalliseen sänkyyn. Sänky oli niin iso, että siihen mahtui neljä lasta nukkumaan yhtä aikaa, äiti osti sen pois, kun opettaja sitten lähti Saijalta.

Koulu alkoi Alatalon vanhalla puolella ja isosisko meni kouluun. Olin vasta neljä, niin ei vielä päässyt kouluun. Saijan uusi kansakoulu valmistui seuraavana vuonna, ja siellä alkoi koulu syksyllä. Isä oli koulun johtokunnan puheenjohtaja, ja aina piti olla lupa isältä, jos kouluun jotakin hankittiin. Koulussa piti läksyt osata tai tuli jälki-istuntoa. Kun alointin koulun 1931, niin vein opettajalle aina ohraleipä pieneen liinaan käärittynä.

Jatkokoulua käytiin sitten samassa koulusa vajaa vuosi. Olin kätevä käsityöihminen ja kävin Kemijärvellä Simpura Alinan käsityökoulun. Käsityäharrastus on saanut alkunsa jo pikkutyttönä, jolloin pöydän alla oli pikku jakkara, jossa istuin. Nukenvaatteita aluksi tehtiin ja kun ikää tuli, niin kaikenlaiset vaatteet valmistuivat kätevissä käsissä.

Sanni Ylitalo

Kertomus siitä, miten Särkelän Eila meni keskikouluun. Sallaan oli saatu kunnallinen kokeilukeskikoulu, kun Eila lopetti kansakoulun Saijalla.

Keväällä 1956 minä, Eila Marjatta Särkelä, olin jatkokoulun kursseilla Sallan kirkonkylällä. Piti käydä silmälääkärissä aina Oulussa saakka ja kuinka ollakaan tuli yleislakko sinä aikana. Reissumme Inkerin kanssa venyi viikoksi ja piemmäksikin, ellei äitini serkku, Lampelan Juho Erkki, jonka luona yövyimme, olisi ottanut yhteyttä Kuusamossa asuvaan poliisituttavaansa, ja järjestänyt meidät yhdeksi yöksi hänen luokseen. Sinne siis linja-autolla ja seuraavana aamuna vihdoin saavuimme Sallaan, Inkeri työpaikalleen ja minä iloisena kotitaloustunnille Annikki Lapinleimun huostaan, tuoden terveiset maailmalta! No, viikon poissaolo lyhyeltä kurssilta meinasi evätä päästötodistuksen saannin, onneksi ei sentään niin käynyt!

Kun jatkokoulukin oli sitten käyty, oli minulla jo ikävä kouluun. Päätin hakea oppikouluun, jonne oli pääsykokeet aivan kohta.

Kun sitten seisoin ilmoittautumassa Liisa Haunion pöydän edessä, minulta kysyttiin opettajan lausuntoa, jota minulla ei tietenkään ollut, sillä entiset opettajani, Salli Salonen oli lomilla ja Hellä-Mirja Iho opettajana toisessa koulussa, enkä pitänyt kyseistä lausuntoa niin tärkeänäkään. Kunnes siinä tilanteessa kuulin, että ilman sitä on turhaa yrittää. Mutta silloin astui esiin Esko Similä, joka oli ollut opettajana jatkokoulussa, läväytti todistukseni Liisa Haunion eteen ja sanoi, että katsopa tätä paperia!Se vaikutti sen verran, että pääsin kokeisiin.

Ensimmäisen koepäivän aikana sitten kanttori Haunio, joka oli opettanut jatkokoulussa musiikkia ja laulua, jututti minua ja kysyi, olsko Saijan koululla ketään entistä opettajaani, joka voisi lausunnon antaa. Minä siihen, että alakoulun opettaja asuu koululla. Ei muuta, kuin Saijalle heti koepäivän päätteeksi. Kun aamulla menin taas Sallaan jatkamaan pääsykokeita, vein lomakkeen kansliaan, mutta sanoin, ettei sillä ole paljon merkitystä, sillä jouduin kohta kohdalta näyttämään, mitä mihinkin laitetaan, eihän hän tiennyt minun kehitystäni sitten alaluokkien.

No, toisen päivän kokeet alkoivat, ja ihme kyllä, ehdin innostua vielä niistäkin, ja kun kanttori sai tietää, että entinen yläluokkien opettajani oli nykyisin Riivikonnevan koululla, niin sinne sitten vaan koepävän päätteeksi linjurilla!

Sieltä tulimme yhdessä opettajani kanssa iltasella Sallaan kanttorilaan, jossa puhuttiin paljonkin yli pääni, kunnes kysyin:"Anteeksi vain, mutta haluaisin tietää, miten minun on käynyt, olenko päässyt kouluun?" Siihen kanttori Heikki Haunio, kädestä pitäen onnitellen lausui: "Parhaimmalla pistemäärällä! Tervetuloa keskikouluun syksyllä!"

Että hieman vaivaa vaativaa oli oppikouluun pyrkiminen ennen vanhaan, mutta olihan se mielenkiintoista!

Eila Särkelä

Hautajärven koulu (toiminut vuosina 1927-2014)

Syyskesällä 1945 Koiviston Erkki keräsi Etelä-Sallan lapsia kouluun, kouluthan oli kans poltettu, Hautajärven koulusta oli jäänyt pihasauna polttamatta, kaikki muut rakennukset oli Hautajärveltäkin poltettu. Minäkin olin siinä porukassa, jotka Koivisto touhusi kouluun. 21 meitä oli lähdössä junalla Turkuun ja sehän oli jännä paikka päästä junalla matkustamaan. Olin silloin yhdeksänvuotias lähtiessä.

Niin jouduttiin menettelemään, sillä sodan runtelemassa kylässä ei ollut mahdollisuutta järjestää opetusta. Jälleenrakentaminen oli vasta alkamassa. Strömman kartanoon lähti meitä lukuvuodeksi 1945-46 seuraavat koululaiset: Laimi Huhtala, Pirkko Hautajärvi, Sylvi Niemelä, Jenni Harju, Kirsti Päiväniemi, Raili Räisänen, Helena ja Ritva Hautajärvi, Inkeri Viitala, Liisa Kallunki, Adita ja Kyllikki Harju, Helmi Huhtala, Eero, Veli ja Erkki Harju, Mikko, Heikki ja Urpo Hautajärvi, Usko Huhtala ja Toimi Uutela.

Se ruispuuro on jäänyt mieleen. Se oli sitten hyvää ja kurkut. Jäätelöä söin niin paljon, ettei se enää näinä päivinä isommin maistu. Siellä tehtiin tutustumismatkoja Turun linnaan ja tuomiokirkkoon ja ihailtiin Suomen Joutsenta Aurajoen rannalla. Strömman vanha kartano sijaitsi ruotsinkielisellä alueella Perniössä. Opettaja Rautonen opetti meille Ruotsin kansallislaulun. Aamu- ja iltarukoukset on kanssa jääneet mieleen. Sitten muistan kun joulupukki tuli ja sain elämäni ensimmäisen joululahjan: jousipyssy nuolineen. Kamarissa ammuimme Huhtalan Uskon kanssa sillä pilkkaa herneillä kakluunin pyöreään reikään. Herne oli panoksena.

Talvella laskettiin kelkalla mäkeä läheisessä rinteessä. Mäestä sai hyvät vauhdit meren jäälle asti. Saunomassa käytiin puolen kilometrin päässä sijainneessa saunassa ja samalla uimassa läheisessä purossa. Strömman ajasta on hyvät muistot, sen tietää, kun ankeista oloista lähti. Alkuaikoina tietenki oli koti-ikäväkin, mutta sen minä vielä painotan, että Koiviston Erkki oli hyvä ihminen. Erkin toimesta me sinne päästiin ja Erkki sai täällä luottamuksen yli puoluerajojen ja valittiin kansanedustajaksi.

Saksalaiset oli lähtiessään lahjoittaneet Sallan kunnalle ja seurakunnalle yli kaksi miljoonaa Suomen markkaa. Saksalaisilla ei ollut tarvetta ottaa niitä mukaansa, kun täältä poistuivat. Kotiseutumuseolla on vielä se raha-arkkukin todisteena siitä lahjoituksesta.

Kunnanvirastolla sitten tuli puhetta millä me on siellä opiskeltu. Ei kunnalla eikä seurakunnalla sota-aikana ollut rahaa millä lähettää meitä kouluun. Minusta tuntuu siltä, ettei seurakunnan pöytäkirjoihin eikä muihinkaan papereihin uskallettu laittaa tietoa rahan alkuperästä ja käyttötarkoituksestakaan. Sotien jälkeenhän elettiin valvonta-komission aikaa. Siitä meidän sisäoppilaitoksessa olosta oli isot kustannukset, kun meitä oli 21 oppilasta ja täältä vietiin opettaja, siivooja ja keittäjä. Siinä kunnanvirastolla keskustelussa tultiin siihen tulokseen ja kaikki oli sitä mieltä, että niillä lahjarahoilla me oltiin koulussa. Talouspäällikkö oli nimeltään Kaarina Nyyssönen. Opettaja oli nimeltään Veikko Rautonen.

Sitten sieltä Turusta lähettiin pois alkukesästä 1946, ensiksi junalla Rovaniemelle, silloin ei päässyt vielä Kemijärvelle, kun silta oli poikki Rovaniemellä. Rovaniemeltä tultiin kuorma-autolla Hautajärvelle.

Urpo Hautajärvi


Pyyniemestä oli matkaa noin 6-7 kilometriä Hautajärven kouluun. Kunta maksoi 1950-luvulla niin sanottua tossurahaa, kun ei pystynyt tarjoamaan kuljetusta kouluun. Uhkana oli koululakko, jos tossurahaa ei maksettu ja sattuipa niinkin, että oltiin viikko koululakossa. Kylällä kortteerattiin kouluviikko yleensä jossakin sukulaistalossa, johon kunta maksoi ylöspidon. Kunta alkoi järjestää hevoskyytejä, talvella vossikalla ja kesällä avorattailla. Kuljettajina olivat Santeri Aho (Ahon Samppa), Väinö Kangas, Kaperi Huhtala, Edvard Huhtala ja Lenne Huhtala. Hevoset väistyivät 1960-luvulla, jolloin tulivat autot. Savinajokeen rakennettiin silta vasta vuonna 1957.

Leo Akola

Aatsingin koulu (toiminut vuosina 1948-1960)

Koulun virkaa toimitti Alatalon Ossin pirtti. Ossin talon vintissä oli huone opettajan asunnoksi. Ainoina huonekaluina oli vaneeripohjainen heteka ja pöytä. Kun saavuin koululle, ryhdyin heti perehtymään hallintoon. Kun koulu oli supistettu, ei ollut ketään, keltä kysyä neuvoa.

Jotenkin koulunpito lähti käyntiin ja selvisin opetustyöstäni, ainakin omasta mielestäni. Ainakin aamuisin opettaja oli ilmeisesti luokan parhaiten läksynsä lukenut.

Supistetussa koulussa pidetään alakoulua muutama viikko syksyllä ja samoin keväällä. Kun isommat oppilaat olivat saaneet todistuksensa, alkoi alakoulun pito. Oppilaita oli kolme, kaikki toisella luokalla. Muistan elävästi kuinka vaikeaa oli niillä vajavaisilla tiedoilla ja taidoilla, mitä minulla oli, saada tunnit jollakin tapaa täytetyksi.

Muistan erään uskontotunnin. Läksynä oli kertomus siitä, kun Joosef hienoihin vaatteisiin pukeutuneena repi leukojaan resupekkaveljilleen, jotka paimensivat karjaa. Joosefin puheista raivostuneena veljet ottivat hänet kiinni ja panivat tyhjään kaivoon myyden hänet seuraavana päivänä ohikulkeville islamilaisille kauppiaille.

Kun olin pyytänyt, että vaikkapa Kalle kertoisi päivän läksyn, paukutteli Kalle sen parissa minuutissa. Sen jälkeen toinenkin halusi sen kertoa, jonka sallin. Kun tämäkin kertomus oli lopussa, oli tunnista kulunut viisi minuuttia. Minulle melkein tuli hiki otsaan ja mieleeni kysymys: "Mitä minä nyt teen?"

Jouko Hemminki


Lauri ja Esa Aatsingin koulumatka taittui usein porolla, joka päiväksi sidottiin puuhun kiinni. Välitunnin aikana sitä käytiin siirtämässä.

Lauri Aatsinki


Mälävaaran koulu (toiminut vuosina 1945-1971)

Minun kohallani koulu alkoi Mannelan vinttikamarissa (Herman Räisänen talo). Hilkka Salminen oli opettajana eli niinkutsuttu supistettu koulu. Rospuuttoajan keväällä sain asua Mannen pirtissä.

Seuraavaksi oltiin Vikki-Aapin (Aapi Qvik, myöhemmin Railomäki) pikkupuolella, joka ei suinkaan ollut niin pieni. Opettajana oli Olavi Kallio.

Antti Lahti

Minulle koulusta jäi ensimmäisenä ja opettavaisena muistona seuraava: en ollut vielä koulussakaan, olin iältäni ehkä kuuden vanha. Elettiin talven aikaa 60-luvun puolivälissä, olisiko ollut tammi-helmikuuta. Muistan että oli pimeää kun kävelin kotoani koululle. Isompia poikia, paremmin ehkä nuorukaisia oli pelaamassa veistosalissa lentopalloa. Minuahan tietenkin kiinnosti peli, pikkuisen arastellen menin seuraamaan sitä. Itsessään peli oli kiinnostava mutta vielä kiehtovampi oli lattialta löytämäni liitu. Pistin liidun taskuuni kuin paremmankin aarteen ja läksin juoksun kanssa kotiin. Kotona sitten sitä aarretta tarkastelemaan. Pahaksi onneksi Isä-Ilmari huomasi tarkasteluni. Tarkastelu muuttui pian kuulusteluksi, että mistä olin liidun saanut. No eihän siinä auttanut muu kuin tunnustaa löytäneeni liidun veistosalin lattialta. Isä sanoi tiukasti, ettei liitu ollut minun vaan koulun. Olin siis varastanut liidun, en löytänyt. Komento kävi, liidun kanssa koululle takaisin ja opettajalle, Lähdesmäen Eskolle, palauttamaan se. Vielä piti kertoa opettajalle että, mistä se oli minun taskuuni joutunut... Arvatenkin matka kotoani Rytilahdesta koululle oli pitkä, ajallisesti ainakin. Matkahan ei tosin metreinä ollut kuin satakunta. Palautin liidun ja hyvin elävänä on palautusreissu mielessäni pysynyt. Mahtoi Eskoa liidunpalauttaja huvittaa...

Mälävaaran koulussa kuin muissakin sen ajan kouluissa liikunta oli hyvin keskeisesti mukana. Hiihdettiin, juostiin, pelattiin pelejä...jopa välitunneillakin. Hyvin on jäänyt mieleen kuulan kanssa suoritettu ns. "kymmenottelu"...siihen kuului kuulan siirtäminen eteenpäin mahdollisimman pitkälle konstilla jos toisellakin...tapoja oli: työntö oikealla kädellä, työntö vasemmalla kädellä, työntö kaksin käsin rinnalta, heitto pään yli eteenpäin, heitto pään yli taaksepäin, haarain välistä eteenpäin (Nylkky) kahdella eri tavalla, haarain välistä taaksepäin (taaksepäit), heitto rinnalta eteenpäin...nämä ainakin jäi mieleeni. Ainesta vaikkapa Olympialajiksi...

Eräs oppilas kertoi että heillä poikasilla tuli erään kerran riitaa työntövuoroista, tai niiden vähyyksistä. Poika koki jääneensä työnnöissä huonommalle osalle kuin toiset ja katkerana kokemastaan vääryydestä nakkasi kuulan ns. "runtinreiästä" koulun kivijalan alle. No seuraavalla välitunnilla poikajoukko tietysti juoksi hopun kanssa jatkamaan kesken jäänyttä kisaa, kisaväline vaan oli kadoksissa. Ei kun porukalla etsimään kadonnutta kuulaa. Kuula ei löytynyt, ei sillä välitunnilla eikä myöhemmilläkään. Kuulaa haettiin lopulla opettajien ja oppilaiden yhteisvoimin, kuulan hävittäjä yhtenä mukana...vaan ei löytynyt. Jos kertojaa on uskominen, niin kuula on vielä tänäkin päivänä siellä koulun alla.

Aimo Rytilahti

No sitten rakennettiin se uusi koulu siihen Rytilahden (Ryti-Eerin) naapuriin. Komia se oli ja uudenaikainen. Oli kirjasto, fysiikan ja kemian kaapit joidenka avulla saatiin tutustua tekniikan salaisuuksiin. Kerran muun muassa tehtiin sähköpuola joka sai voimansa taskulampun patterista. Ringissä oltiin ja pidettiin toisia käsistä kiinni. Opettaja piti sitä puolaa ja antoi sähköiskun (vaarattoman) jonka jokainen tunsi.

Opettajiksi tulivat Suoma Heikkinen yläkouluun ja Kaisa Laakkonen alakouluun. Oli myös Leo Harviainen joka kutsuimme Lessuksi. Koulutyö sujui mukavasti joskin ajan tavan mukaan sain muutamaan kertaan jäähä arestiin, siis jälki-istuntoon. Yksi erikoinen muisto oli kun koululle tuli YK:n lähettämä valtuuskunta katsomaan kuinka Suomi jälleenrakentaa. Henkilöitä oli muistaakseni 6-8 kpl. Muutamat heistä omasivat aasialaisen ulkonäön, siis intialaisia tai taimaalaisia. Kovasti olivat kiinnostuneita meistä. Hymyilivät ja taputtelivat päälaelle.

Viimeisin opettaja mulla oli Esko Lähdesmäki Jalasjärven Jokipiin kylästä. Kun koulupäivä loppui lähettiin opettajan kanssa kalalle. Pidetään vieläkin yhteyttä.

Antti Lahti

Kesällä 1954 Simo Tallqvist ja Esko Miettinen olivat Mälavaarasta länteen, Varvikkovaaran takana hillareissulla. Jängällä miehiä pakoon lähti juoksemaan orpo kurjenpoika, miehet juosten kurjen perään.

Kurjen sijoituspaikaksi tuli Mälavaaran koulu, sillä Simo oli tuolloin koulussa talonmiehenä. Kurki oli sitten koululla "aljona". Nimeksi annettiin Tipa. Kurki varttui kesyyntyi ja tottui hyvin ihmisiin. Opettajan vaimo Raili Lähdesmäki oli syyskesällä harventanut porkkanamaata. Kurki seurasi sivusta touhua, seuraavana aamuna porkkanamaalta oli kurjenpoika nostellut kaikki porkkanat pois. Olipa asetellut porkkanat vielä siististi yhteen kasaankin.

Ajan myöten kurki oppi menemään yöksi Miettiselle, matkaa koululta oli puolisen kilometriä. Se asui Miettisen navetassa. Kurki varttui ja tietenkin oppi lentämään. Syksyllä, muuttoaikana, kurki oli lentänyt vieraan kurkiauran matkaan. Tipa ilmaantui koululle takaisin. Olemus oli surkea ja pieksetty. Kurjenpoikaa ei oltu hyväksytty joukkoon.

Kurki ystävystyi erityisesti Simo ja Kirsti Tallqvistin tyttären Raijan kanssa. Pikkutytön ja kurjenpoikasen yhteistyö sujui hyvin. Kurjenpoika ja pikkutyttö varttuivat ja ystävyys lujittui. Tammikuun lopulla 1955 Raija-tyttö sairastui. Oli ilmeisestikin ollut flunssaa ja tyttö oli valitellut hengittämisen vaikeutta. Tyttö sairasti koululla ja vanhemmat olivat tietystikin huolissaan. Raijan tila huononi ja Simo haki taksin jalkapelissä Pahkakummusta, jolla tyttö vietiin Sallaan sairaalaan. Raija-tytön tila huonontui äkillisesti ja tyttö menehtyi hengitysvaikeuksiin. Kyse oli ns. kuristustaudista. Samana yönä Raija-tytön menehtymisen kanssa kurjenpojan kohtalona oli joutua ketun uhriksi.

Kirsti ja Simo Tallqvist

Naruskan koulu (toiminut vuosina 1948-1992)

Naruskalla Pekka Moilanen ja vuotta aiemmin ekaluokalle lähtenyt Mauri kortteerasivat vuonna 1957 Peunassa. Peunan talo oli Naruskajoen länsipuolella, jonne ei ollut tuolloin vielä tietä. Silta Naruskajoen yli länsipuolelle tuli vasta 1970-luvun alussa, ja koulutaksi alkoi liikennöidä vuonna 1958.

Maanantaina pääsi kouluun asti yleensä Tuntsalaisessa, joka oli Salla-Tuntsa (Papulampi)-Salla -väliä kulkeva Osuusliike Sallan linja-auto. Lauantaina pääsi kotiin savottamiehiä Suoltijoelta hakemaan lähteneissä takseissa. Taksimiehet tulivat vuoden aikana tutuiksi, ei tarvinnut kuin kättä heilauttaa, niin auto pysähtyi ja koulukas pääsi pirssikyydillä kotiin.

Talvella ei ollut ongelmia, kun jään yli pääsi helposti hiihtämällä, ja siitä vajaan neljän kilometrin matka kulki yhdessä muiden kylän koulukkaiden kanssa. Talvella hiihdettiin ja kesällä pyöräiltiin.

Ongelmat alkoivat rospuuttoaikana. Syksyllä, kun jäät eivät vielä kantaneet, työnnettiin venettä ja särjettiin jäähän uomaa. On huomautettavaa, että Naruskajoki on suhteellisen virtaava joki, joten jäätyminen rannalta rannalle kesti.

Keväällä jäiden lähdön aikaan oli oltava tarkkana, milloin jäät alkoivat olla siinä kunnossa, että jäätielle ei ollut enää asiaa. Joen auettua oli taas oltava tarkkana yläjuoksulta tulevien jäätelien varalta.

Venettä pyydettiin menemällä Patokosken kohdalla olevalle kivisuisteelle, mistä oli näkymä Peunan pirttiin. Pirtissä olijat huomasivat suisteella huitojat ja lähtivät veneellä matkalaisia hakemaan.

Onkamon Erkistä ainakin Hilkka kulki Salmivaarassa koulua. Hilkka oli isän tädillä kasvattityttärenä Salmivaarassa. Kota-Saulin lapset kulkivat koulua Nousulla.

Pekka Moilanen


Marita Sipolan tehtävänä oli 1950-luvun lopulla toimittaa maitoa Naruskan koulun opettaja Päivärinteelle. Yleensä koulupäivän päätyttyä maitopänttäri tökötti opettajan portailla merkkinä siitä, että maitoa tarvittiin. Marita otti tyhjän astian ja vei sen naapuriin Iivarin Hiljalle.

Seuraavana aamuna Marita koukkasi Iivarin navetasta täynnä olevan maitopänttärin ja palautti opettajalle. Maritan jälkeen maitolinjalla jatkoivat nuoremmat siskot. Joskus tyhjä maitopänttäri sisälsi appelsiineja, mutta vaivanpalkka oli yleensä keväällä todistuksen sisällä ollut seteli.

Koulutaksi alkoi Naruskalla liikennöidä v. 1958.

Marita Ollila, o.s. Sipola

Lapajärven koulu (toiminut vuosina 1948-1992)

Koulu aloitti toimintansa vuokratiloissa Erkki Siivolan talossa Huhtalassa syksyllä 1948. Ensimmäiset joulujuhlat vietettiin jo syyslukukauden päättyessä. Ensimmäinen opettaja oli Pirkko Tuompo ja keittäjänä Hylde Kivelä. Koulu toimi Huhtalassa 1948-1950.

Omaa koulutaloa alettiin rakentamaan kesällä 1949. Se valmistui alkuvuodesta 1950. Koulu on vanhojenkylien jälleenrakennus koulu. Samanlaiset rakennettiin Pahkakumpuun, Ahvenselkään, Vittikkoon ja Vallovaaraan. Koulu rakennettiin Lapajärven rantaan korkean rantatörmän päälle. Opettajien asunnoista on suoraan näköalat järvelle. Koulussa on kaksi luokka huonetta, veisto- ja voimistelusali, sekä toimisto ja keittiö. Asuntoja on yksi alakerrassa, keittiö, makuuhuone ja kaksiosainen iso sali. Yläkerrassa on kaksi huonetta ja keittiö ja yksi hellahuone. Pihasauna ja WC-liiterirakennus.

Koulun rakensivat Tauno Siivola, Kaarlo Leinonen, Lauri Siivola, Tauno Kantola. Oiva Kokkoniemi ajoi saksalaisella Reo kuorma-autolla rakennussorat. Apumiehinä olivat Jaakko Kantola ja Mikko Lampela. Muurarit olivat Uula Onkamo, Olli Kesälahti ja Kalevi Jaakkonen.

Maalauksen suoritti Aukusti Arola. Koulun maalaus oli aloitettu ja väri oli punainen. Tyyne Telaja oli opettajana. Hän ei antanut maalata koulua punaiseksi. Väri vaihdettiin hänen toimesta keltaiseksi.

Koulun opettajina toimivat: Pirkko Tuompo, Olavi Katajaranta, Tyyne Telaja, Eeva Peltoniemi, Lea Uutela ja Anna Salminen. Tyyne Telaja oli luontaishoitojen asiantuntija. 1950-luvulla koululla toimi opintokerho kylän nuorisolle jonka ohjaajana toimi opettaja Anna Salminen. Valmistettiin käsitöitä, järjestettiin joulumyyjäiset, pikkujouluja ja ohjelmallisia iltamia. Viisikymmentä luvulla pidettiin poikien jatkokoulua parina talvena Lapajärvellä.

1959 Isomaan koululaiset alettiin kuljettamaan Lapajärven kouluun Kauko Lampelan taksilla ja myöhemmin Eelis Moilasen linja-autolla. Koulun oppilasmäärä oli suurimmillaan tuolloin, kuusikymmentä oppilasta. Opettajina oli 1959-1960 Matti Kervinen ja Ilona Isomöttönen. 1960-1961 Mauno Jaakkola ja Liisa Kivelä. 1961-1970 Kaarina ja Unto Korhonen. Keittäjä - talonmiehinä toimivat: Anja Tuominen, Kerttu Iivari, Pirkko Siivola, Sirkka Siivola ja Irja Aikio.

Koulun toiminta lakkautettiin oppilasmäärän laskiessa alle kahdenkymmenen. Koulupiiri yhdistettiin Kursuun 1970. Sen jälkeen koululla toimi kansalaisopiston kutomapiiri. Sallan kunta on myynyt koulun yksityiselle, missään käytössä se ei ole ollut sen jälkeen.

Isomaan kansakoulu (toiminut vuosina 1956-1959)

Isomaan rintamamieskylään on Kursusta viisi kilometriä. Koulu perustettiin sinne 1956 ja se aloitti toimintansa Jenni ja Reino Iivarin talossa. Laila Pajari Kursusta oli ensimmäinen opettaja kylässä. Sallan kansakoulutoimenjohtaja Toivo Ovaskainen esitti hänelle että lähteä käynnistämään koulun toiminta kylään. Edellisenä vuonna olivat kylän lapset käyneet koulua Mälävaarassa ja asuneet viikot siellä asuntolassa.

Kylään olivat tulleet asumaan 1950-luvun puolivälissä toisessa maailmansodassa Suomen armeijassa taistelleet 18 sotilasta. Suomen valtio rakensi korpeen tien ja erotti maat jokaiselle, sekä osoitti kartanoiden paikat. Nämä miehet sekä heidän vaimonsa ja lapsensa rakensivat 18 rintamamiestilaa. Muuttanut väestö oli sallalaisia perheitä pitäjän muista kylistä. Perheissä oli lapsia paljon, olihan valtiovallan toimesta heti sota-ajan jälkeen esitetty suositus: Pitää tehdä lapsia paljon Suomeen, jo valtakunnan turvallisuudenkin takia. Tämä sodan jälkeen syntynyt suuri ikäluokka alkoi tarvita kouluja yhä laajenevassa määrin.

Oli yksi ongelma, joka piti ratkaista. Kylän nimi oli Haisujänkä. Koulutoimenjohtaja totesi, emmehän me voi perustaa sen nimistä koulupiiriä. Eihän sinne Haisujängälle saada ketään tulemaan opettajaksikaan. Eiköhän laiteta jokin muu nimi tulevalle koulupiirille. Katsottiin yhdessä kartasta, mikä olisi sopiva nimi. Kylään suunnitellun tulevan koulun tontti oli erotettu Isomaa-nimisen maa-alueen laitaan. Sen perusteella koulupiiri nimettiin Isomaan koulupiiriksi. Koulu aloitti toimintansa syyslukukauden alussa 1956. Seuraavat kaksi vuotta koulu toimi Saima ja Herman Tauriaisen talossa.

Kylän nimi muutettiin myöhemmin kyläläisten toivomuksesta Sallan kunnanhallituksen päätöksellä Isomaaksi. Vuoden 1959 syyslukukauden alkaessa Isomaan koululaiset ruvettiin kuljettamaan Lapajärvelle kouluun ja Isomaan koulupiiri lakkautettiin.

Varvikko (toiminut vuosina 1949-1985)

Aloitin koulunkäynnin v. -44 Kemijärven Tohmossa, jossa kävin 2kk ensimmäistä luokkaa. Koulu oli 200m päässä asuinpaikasta ja koulun opettajan poika oli leikkikaverina koko koulun ajan. Sitten lähdettiin Keski-Pohjanmaalle Kälviälle evakkomatkalle ja siellä asuttiin Liipassa, koulua käytiin Passojan koulussa. Kerkisin käydä siellä koulua 2kk ja sen jälkeen mentiin taas Kemijärvelle. Koulu alkoi Särkelän koulussa, jossa kävin toisen ja alun kolmatta luokkaa. Kemijärvellä oli oppilaita niin paljon, että koululaiset kävivät kahdessa tuurissa koulua, oli aamu- ja iltatuurit. Vuonna -49 muutettiin Varvikkoon, jossa koulunkäynti jatkui supistetussa kansakoulussa, ensin Alakurtin Ilmarin talossa ja sitten Niskalan Erkin talossa. Oppilaita oli kolmisenkymmentä. Koulua käytiin syksyllä ja keväällä n. kuukauden verran. Aamulla aikaisin piti lähteä taipaleelle, kun koulu alkoi jo klo 8 ja matkaa oli yli viisi kilometriä. Koulumatka taitettiin pyörällä, jos se jouti muulta käytöltä, muutoin jalkaisin metsiä pitkin. Kerran, kun lähdin pyörällä kouluun, niin koira lähti perään ja tuli aina sinne asti, mihin pyörä piti jättää, sanoin sille, että Vahti makaa tässä ja oottaa, ja koirahan ootti siinä niin kauan kuin koulu loppui ja tulin takaisin, yhseää mentiin sitten kotiin. Välitunneilla pelattiin pesäpalloa ja talvella tehtiin latu, jota hiihdettiin joka välitunti. Olihan meillä pesäpallo-ottelukin Tenniläisiä vastaan Jaurussa, joka hävittiin. Kerran isot pojat alkoi tappelemaan keskellä tuntia, eikä opettaja voinut niille mitään, kun se oli naisopettaja. Kova kuri siellä koulussa oli ja karttakeppi heilui useasti. Sää ei ollut koskaan esteenä koulunkäynnille, talvella kun tietä ei aurattu, hiihdettiin kouluun, kesämaassa kuljettiin mettien kautta suoraan. Kun kävin koulua Alakurtissa, sain palkkaa 25 mk, kun se matka oli yli 5 km. Keittäjänä Alakurtin koulussa oli Aino Alakurtti ja Niskalassa talon emäntä. Jatkokoulun kävin Lakijängässä, niin kuin kaikki siihen aikaan.

Reino Törmänen

Vittikko (toiminut vuosina 1949-1985)

Muisteluksia ajalta, jolloin olimme vaimoni kanssa Sallan kunnan Vittikon koulussa opettajina v. 1953-1958.

Saimme viestin rva Mäkinen-Vaaralalta (hän on meidän kummityttömme), että lakkautusaalto kulkee Sallan kunnassa kaikkien kyläkoulujen ylitse ja se lienee herättänyt Vittikkolaiset kokoamaan kylän historiasta myös kouluun liittyviä kertomuksia. Airin toivetta olen tässä nyt toteuttamassa.

Vittikon koulu muodostui ensimmäiseksi yhteiseksi virkapaikaksi v. 1953. Olimme valmistuneet keväällä ja meitä oli vähän vihittykin sinä kesänä juhannuksena ja hakemuksemme perusteella sitten valittu em. koulun opettajiksi. Emme kumpikaan olleet aiemmin käyneet edes Lapin silloisessa läänissä. Nyt tavarat junaan, joka kuljetti meidät Kemijärvelle ja siitä postiautolla päämäärään. Sivuhan sitä mentiin vähän matkaa ohi koulun, kun kuljettaja Laiti pysäytti auton ja totesi, että pääsipäs unohtumaan, että ajettiin vähän ohi. Kuljettaja oli paikkakunnalla tunnettu aikalailla koiran leukana. Koulussa oli parhaillaan menossa remontti, emmekä päässeet heti sinne. Meitä vastassa oli isäntämies Onni Luusua, joka vei meidät kotiinsa, jossa Hanna emäntä jo odotteli kylpyvalmiiseen saunaan, olihan keskiviikko, sallalaisten toinen lauantai. Näin olimme päässeet perille ja muutaman päivän kuluttua muutimme ensimmäiseen uuteen kotiimme: 3h+keittiö. Siinähän sitä askaretta riittikin. Vähäiset tavaramme olivat Sallan asemalla ja Kytö-Usko oli aina kulkuneuvo kirkolle ja takaisin. Vaikka emme olleet aivan persaukisia, niin emme rahavaroillamme kyenneet rehvastelemaan. Kukkaron pohjilta löytyi ns. olympia 500:nen ja se oli uhrattava kyytimaksuksi, vaikka olimme päättäneet säilyttää sen muistona Helsingin olympialaisista. Toiveissa oli päästä palkoille Sallan kunnasta. Siinäpä koettiin pieni yllätys. Oli nimittäin ensin marssittava kunnantoimistoon, jonne oli matkaa noin reilu kilometri. Sieltä annettiin palkkamääräys ja niin takaisin keskustaan ja pankkiin, josta sitten sai palkkapennoset näppiinsä. Tulkoon tässä yhteydessä kerrotuksi sekin, että saattoi kunnantoimistosta saada ilmoituksen, että nyt ei ole rahaa kassassa. Tällainen tapaus sattui kerran kohdalleni. Hetken olin niin kuin äimän käkenä, kunnes keksin: ilmoitin virkailijalle, että minäpä en lähde täältä ennen kuin saan palkkalappuni, minulla on repussa evästä, että voin olla täällä useamman päivän ja siirryin penkille istumaan. Eipä kestänyt kauankaan kun virkailija toi minulle tarvittavan palkkakuitin. Niinpä pääsin Vittikkoon kotia sisustamaan. Siinäpä se aika kului ja tuli ensimmäinen koulupäivä. Oppilaita oli sitten ensimmäisenä aamuna melkoinen määrä ja ne jakaantuivat meidän kesken siten, että vaimolleni Eine-Maijalle tuli luokat 1-3, joita sanottiin alakouluksi ja minulle luokat 4-7, silloin oli 7. luokka vielä mukana kyläkoulussa. Oppilaat olivat hyvin asiallisia ja tarmokkaita. Ensimmäiset päivät kuluivatkin tavallaan uusiin tapoihin totuttautumisessa. Jotakin tästä esimerkkinä: Pekka poika oli todennut, että aikoihin sitä minäkin olen joutunut, kun piti kirjoja ruveta kanneksimaan kouluun ja kotiin. Hän ei ilmeisesti siihen mennessä ollut näin menetellyt. Pian muuten totuttiin kouluelämään puolin ja toisin. Koulussa oli myös keittäjä, joka hoiti päivittäisen ruoan valmistuksen, sen ohella hoiti myös siivouksen ja lämmityksen. Luokissa, kuten opettajien asuntoloissakin oli uunilämmitys. Parin ensimmäisen vuoden aikana talvisaikana ainoana valon lähteenä oli luokan katossa ollut öljylamppu, jonka valossa luokissa opiskeltiin. Sitten saatiin huomattava parannus valaistukseen, kun luokkiin saatiin kaasulyhdyt Petromaxit ja Tilleyt. Nämä sitten hävisivät, kun kylälle saatiin sähköt. Valoa saatiin silloin sekä sisälle, että ulos. Muistan ensimmäisenä syksynä miettineeni miten järjestäisin ulkoliikunnan pojille ja mietin, kuinka opettaisin esim. pesäpallon pelaamisen pihakentällä. Luulin nimittäin moisen pelin olevan täysin outoa liikuntaa. En arvannut, että oppilaat melkein opettivat minua. Peli oli tuttua kaikille jo entisiltä Vuorikylän ajoilta, kun Sallassa oli silloin pelattu ko. peliä kyläkunnittain ja olihan Sallan Karhuilla joukkue silloisessa Suomi-sarjassa. Siispä ei tarvittu mitään erityistä opastusta pelin salaisuuksiin. Tähän liittyy eräs muisto, kun olimme välitunnilla pelaamassa peliä, niin sinne ilmestyi herra, joka ilmoitti olevansa silloinen kansakoulun tarkastaja ja hän kysäisi, että mistähän löytyisi koulun opettaja, jolloin ilmoittauduin sellainen olevani. Ilmeisesti olin silloin vielä jokseenkin nuori mies ja tarkastaja oli liittänyt minut oppilaiden joukkoon kuuluvaksi. Minullehan se oli iloinen yllätys. Siihen aikaan tarkastuskäynnit olivat enimmäkseen vihkojen ja päiväkirjojen syynäämisiä.

Mutta palataanpa sitten muuhun kuin koulun elämään liittyviin muisteluksiin. Meitä on vaivannut useimmiten vesiongelmat. Niin oli Vittikossakin. Koulussa oli kaivo, josta vesi nostettiin ns. veivaamalla sankoon ja siitä sisälle. Valitettavasti vain kovien talvipakkasten aikoihin vesi loppui ja oli turvauduttava lumesta sulattamiseen. Onneksi lunta riitti. Muistuupa mieleeni tähän kaivoon liittyvä tapauskin, josta lukija voi tehdä omia johtopäätöksiään. Sattui nimittäin kerran, että kaivoämpäri irtosi kettingistä ja putosi kaivoon. Jotenkin sain sen nostetuksi ylös ja hohtimilla olin kiinnittämässä rautalankasidosta sankaan ja samassa hohtimet putosi kaivoon. Oli silloin Sallan kunnassa tapana kunnanhallituksen toimesta suorittaa esim. työkalujen tarkastuksia, että ovatko ne säilyneet siellä kaapissa. No meillä puuttui poikien kaapista nuo hohtimet. Pian tulikin kunnasta kirje, jossa pyydettiin selvitystä, minne hohtimet olivat hävinneet. Lähetin yksinkertaisen vastauksen: ne ovat kaivossa. Sitten tuli kirjelmä, että asiassa ei ole syytä leikin laskuun. En aluksi tajunnut mikä tässä nyt oli leikkiä, kunnes oivalsin, että sanonta, kun joku ei kykene tai halua jatkaa työtään sanotaan, että heitin hohtimet kaivoon. Onneksi, ei minua sentään epäilty varkaudesta, kuten muuan mies, joka ilmestyi asunnollemme eräänä äitien päivänä. Huomasin kesken juhlan, kuinka joku mies meni asunnollemme. Meillä oli äitienpäivänjuhla meneillään ja sanoin eräälle johtokunnan jäsenelle, että hän kävisi kysymässä mitä mies puuhaili asunnossamme. Kävi ilmi, että hän etsi katiskaansa ja epäili, että minä olin sen vienyt. Asia liittyi äitienpäivään siten, että minä lähetin juhlaa edeltävänä päivänä kolme poikaa hakemaan metsästä vaikkapa kanervia, muutamia oksia juhliin koristeeksi, kun muutakaan ei keksitty. Pojat toivatkin sopivan määrän kanervia. Olivat käyneet joenrannassa asti ja huomanneet siellä katiskan ja nostaneet sen, mutta kun siellä ei ollut mitään, kuljettaneet sen jonkin matkaa uuteen paikkaan. Omistaja ei löytänyt katiskaa ja lähti seuraamaan lumessa näkyviä jälkiä, jotka johtivat koululle ja kun jäljissä oli muita isommat kumpparin jäljet, niin hän päätteli, että varmaan opettajakin oli ollut matkassa ja niin hän päätti ottaa asiasta selvän ja oli nyt aukomasssa asunnollamme kaikkia komeron oviakin, kun lähettämäni johtokunnan jäsen meni paikalle. Pienen neuvottelun jälkeen mies oli häipynyt ja asia selvisi myöhemmin. Hyvä ettei tarvinnut poliisin apua.

Tietä, joka kulki Sallan kirkolta Vallovaaran, eli Mattilanmäen kautta Kursuun kutsuttiin lenkkitieksi. Sen varrella oli seuraavat koulut: Vallovaara, Vittikko, Kulkuselkä, Ahvenselkä, Pahkakumpu ja Mälävaara. Tavallaan saman linjana varressa oli vielä Varvikko. Kaikkien näiden koulujen opettajilla oli melko kiinteät suhteet keskinäisessä kanssakäymisessä, mikä ilmeni myös silloisen opettajayhdistyksen toiminnassa; kuukausittain kokoonnuttiin yhteen ja eri asioista keskusteltiin jne. Nykymaailmaa ajatellen, meidän porukkamme yhteiselo korvasi TV:n ja tietokoneen.

Suhteet oman kylän ihmisiin olivat hyvät. Meillä oli alun perin tapana käydä tutustumassa jokaisen oppilaan kotiin ja vanhempiin ja huomasimme, että se koettiin hyväksi asiaksi kyläläisten keskuudessa samalla kun se antoi meille opettajille hyvän aseman heidän keskuudessaan. Koulupiirimme oli aika laaja alueellisesti. Pohjoispuolella rajana oli Koutelojoki, sieltä Ahvenselkää kohti Tennilää, josta raja kulki Jaurujokea pitkin Kesälahden kohdille, siitä Tiukuselän kautta Koutelojokeen. Suurin piirtein tältä alueelta oppilaat kouluun taivalsivat. Pisimmät koulumatkat olivat n. 6 km. Ketään ei kyyditty. Oppilaat olivat ahkeria ja tekivät sen aikaiset tehtävänsä tunnollisesti. Onpa muutamat entiset oppilaat ottaneet vielä viime aikoinakin yhteyttä, mikä on meistä tuntunut erittäin mukavalta. Kun varsinaisessa kouluelämässä päivät ja vuodetkin kuluivat tavanomaisesti. Ei siitä ole paljonkaan jäänyt muistilokeroihin, lienee tarpeen muistella, miten kanssakäyminen kyläläisten kanssa sujui. Yleensä meillä ei ollut minkäänlaista kitkaa ja meistä tuntui, että ensi hetkestä alkaen kaikki ottivat meidät avosylin vastaan. Meille odotettiin jo ensimmäisenä keväänä perheenlisäystä ja se tapahtuikin maaliskuussa, jolloin meille syntyi tytär. Lähinaapurimme Niskalan Hilma, joka mielestämme edusti tyypillistä Lapin emäntää leukapielessä keikkuvine käyrävarsipiippuineen, oli vaimolleni todennut kaivolla käydessään: on tainnut opettaja syödä liikaa makkaraa. Einellä oli nimittäin vyötärö alkanut pyöristyä. Tämä oli mielestäni osoitus Hilman huumorintajusta, mutta myöskin hyvästä naapuruudesta. Kylän emännillä oli kesän tullessa tapana viedä lehmä erilliseen ns. kesänavettaan ja siivota oikein perusteellisesti tuo varsinainen ”talvinavetta”, jopa niin siistiksi, että siinä paikat kiilteli. Se oli tapa, jota nykyisenä aikana ei moni edes muistakaan. Talvisaikaan kylä vietti melkoista hiljaiseloa, sillä isännät olivat savotoissa siellä olleiden kämppien asukkaina ja ehkä kerran talvessa kävivät kotona ns. ”kellon vedossa”. Kun kevät sitten koitti, alkoi elämä viritä ja kylältä kuuluivat erilaiset kevätaskarteluäänet sivu puolen yön.

Sitten siirrytäänkin tapahtumiin, jotka liittyvät kertojan kohdalle noiden vuosien saatossa Vittikossa asumiseen. Metsästys ja kalastus muotoutuivat elämän suolaksi minulle ja perheelleni. Jollakin tavoin siellä elämiseen liittyi oleellisesti riistan pyynti. Oli tyypillistä sille kylälle, että mistään talosta ei tuolloin löytynyt yhtään haulikkoa, mutta luodikoita saattoi olla useita. Minulle jäi sellainen tuntuma, että vittikkolaiset eivät tuhlanneet aikaansa esim. jäniksen metsästykseen vaan ns. maalinnut ja isompi riista oli niitä asioita, joita metsästettiin. Minäkin innostuin metsästyksestä ja niinpä hankin aseenkin. Se oli käytetty, japanilaisilla lukoilla varustettu metsästys-kivääri. Myöhemmin hankin uuden sakolaisen kiväärin, joka oli siihen aikaan mukiin menevä ase. Hirvi oli tavoiteltua riistaa. Minäkin olin kaksi kertaa mukana hirven pyynnissä. Ensimmäisellä kerralla lupa oli kahdella miehellä: eräällä johtokunnan jäsenellä ja minulla. Saimme hirven ja panimme sen pituussuunnassa kahtia. Kun ei ollut silloin pakastimia, säilytimme puoliskon aitassa, jollainen meillä koululla oli. Maaliskuussa alkoi jo tuntua, että loppulihat tuskin säilyvät pitkään ja niinpä vein loput hirvestä metsään ja hautasin ne sinne. Toisen kerran olin mukana porukassa, kun meitä oli kolme miestä. Vakiosti teimme metsästysreissuja yhdessä lankoni Maunon ja hänen lankonsa Aarren kanssa. Taitavia miehiä! Eräänä syksynä sitten oli siellä selkosissa sattunut tapaus, että joku metsästysporukka naapurikylältä oli ampunut laitumella olleen hevosen. Asiaa tietysti tutkittiin. Niinpä eräänä koulu-päivänä luokan eteisessä seisoskeli mies, joka esitteli itsensä rikospoliisiksi Rovaniemeltä. Asiakseen hän ilmoitti em. hevosen ampumistapauksen. Heille oli joku kyläläinen esittänyt oletuksen, että ampuja saattoi olla opettaja, kun hänellä oli erikoisen tehokas ase. Onneksi minulla oli tarkka karttamerkintä, missä liikuimme silloin. Me olimme silloin samaan aikaan myös metsällä, mutta toisella suunnalla. Siihen asia jäi sitten minun osaltani. Monta kertaa tuli noitten vuosien aikana metsästysreissulta joitakin teeriä tai metsoja repussa. Kalastukseen myös sain pureman, kun Maunon kanssa kuljimme purojen varsilla tammukoita ja harreja hamuamassa. Ensimmäinen kerta tästäkin pyynnistä on jäänyt mieleen. Olimme siellä jossakin Vuotoksen alkuhaaran tietämillä. Meillä oli siimat ja koukut ja madot mukanamme. Tultuamme puron varteen, ihmettelin, kun purolla sillä kohtaa oli leveyttä noin 35 cm. Epäilin, etteihän tuollaisessa näverössä voi olla kaloja, mutta niin vain sieltä kohta nousi tammukoita ihan syötäväksi asti. Useimmiten yövyimme retkillämme rakotulilla, mikä meikäläiselle oli erikoinen elämys varsinkin ensim-mäisellä kerralla. Nämä kalastusretket ovat sitten jatkuneet myöhemminkin, kun en enää ole ollut siellä opettajanakaan.

Sitten mieleeni tulee myös tapauksia, joita jostakin syystä on kohdalleni sattunut juuri Vittikossa ollessamme.

Sairaan kuljettajana: Olimme hankkineet auton ja se oli vielä silloin ainut auto kylässä ja niinpä siitä seurasi mm. että usein yöllä tultiin minua herättelemään viemään Sallan synnytyslaitokselle joku odottava äiti ja minä kävin aina kyytiämässä muutamia emäntiä sinne. Yhtään synnytystä ei sattunut matkalla onneksi. Täpärin tapaus lienee ollut se kun saimme potilaan sisään laitokselle ja ovi sulkeutui, niin samassa sisältä kuului parkaisu ja lapsi oli syntynyt. Nämä kuljetukset herättivät närää joissakin henkilöissä, koskapa kunnanvaltuustossakin tehtiin aloite tällaisen homman lopettamiseksi, kun taksilta viedään ajoja. Minä puolestani ihmettelin, että miksi nuo reissut sattuvat aina yölle, niin joku viisas sanoikin, että yöllähän ne lapset alulle pannaankin.

Eläinlääkärinäkin jouduin sattumalta olemaan kerran, kun naapurin Bertta tuli eräänä sunnuntaina hakemaan apua, että tulisinko auttamaan, kun kaksi lehmää on sairaana. Aluksi olin äimän käkenä, mutta sitten lähdin emännän mukaan. Navetassa oli kahdella lehmällä joku vaiva. Toinen ei voinut olla seisaallaan vaan vaipui aina hetken päästä makuulle. Totesin, että tapaus ilmeisesti johtaa elikon lopettamiseen, mutta nyt täytyy odottaa seuraavaan päivään ja soittaa sitten eläinlääkärille, joka voi asian tutkia. Ensiapuna laitat tuohon lehmän parteen n. 10 cm korkean lavan lehmän etujalkojen alle ja laitatte lehmän seisomaan. Se on ilmeisesti nielaissut rehun mukana jonkun rautaesineen, eikä liene muuta keinoa kuin teurastus. Sitten siirryimme katsomaan toista potilasta. Siinä totesin olevan tavallisen ähkyn. Pyysin emäntää keittämään vaikkapa kahvia ja kysyin olisiko hänellä viinaa sekoitettavaksi kahviin. Bertta totesi, että olis sitä ollut eilisiltana, mutta ukon perkele joi sen kaikki. Muistin, että minulla taitaa olla pullon pohjalla tähteenä Kossua Einen rintatulehduksen jäljeltä. Kävin sen hakemassa kotoa ja laitoimme sen kahvin joukkoon pulloon ja sanoin emännälle, että nyt juotat tämän lehmälle. Siihen emäntä, että miten. No näin, totesin. Otin lehmän pään kainaloon ja pullon toiseen käteen ja työnsin sen ns. hammaslomasta lähelle nielua ja kallistin pulloa ja kaadoin aineen sen kurkkuun. Pakkohan sen oli niellä. Sitten otimme neuvoni mukaiset olkitupot ja ryhdyimme hieromaan elikon kylkiä kunnes turvotus mahassa laski. Niinpä lehmä siitä toipui. Ei ollut siihen aikaan tietoa antibiooteista. Ne tulivat myöhemmin tietoisuuteen. Lähdin kotiin ja toivoin, että olin ollut avuksi. Seuraavana päivänä oli eläinlääkäri tullut ja ihmetellyt, kuka on tällaisen keksinyt ja ihan oikein. Se toinen lehmä oli määrätty teuraaksi. Siitäpä minun maineeni kasvoikin, kun Bertta oli kertonut kylällä, että parani se lehmä, kun opettaja antoi oikeat lääkkeet. No tämähän ei jäänyt ainoaksi ”eläinlääkärikokemukseksi”. Olipa talvinen aamupäivä meneillään, kun huomasin tiellä kävelevän erään isännän. Tämä kääntyi koululle ja kohta koputettiin luokkani oveen ja menin eteiseen. Siellä isäntä esitti asiansa, että voisinko lähteä katsomaan heidän lehmäänsä, kun sillä on joku vaiva. Minä ilmoitin vaimolleni, että hän vähän katsoisi oppilaitteni perään. Menen käymään tuon isännän kotiin. Minä lähdin isännän kanssa hänen kotiinsa, siellä kävelimme suoraan navettaan, jossa lehmä oli hieman hermostuneena ja utareet turvoksissa. Totesin isännälle, että lehmällä on utaretulehdus. Tarvittaisiin vaikkapa polkupyörän pumppu ja venttiili kumista, että saadaan ilmaa tuonne utareeseen. Silloin emäntä muisti maamiesseuralla olevan sellainen pilli, jolla sitä ilmaa sinne saataisiin. Isäntä pantiin asialla ja pian hän tulikin takaisin po. välineet mukanaan. Ne olivat lähimmällä kauppiaalla säilytettävänä olleet. Laitoin venttiilin vetimen sisään ja varovasti painoin sitten pumpulla ilmaa sisään. Pyysin emännältä siteeksi utareeseen liinasuikaleen, jolla sidoin sitten vetimen, ettei ilma karkaisi utareesta. Samoin tein jokaiselle vetimelle 4 kappaletta, ja homma oli siinä. Annoin emännälle ohjeet lypsämisestä ja palasin opetushommiini. Seuraavana aamuna lehmä oli kunnossa ja minä kokemusta rikkaampana. Nuo parannuskeinot olivat tarttuneet kallooni lapsuudenkodista, jossa myös oli lehmiä silloin.

Viivyn vielä maatalouden parissa. Seuraava tapahtuma sattui viimeisenä Vittikossa olo talvena. Siellä Jaurujoen varressa asui Petsamosta alun perin tullut mies perheineen. Heidän elämänsä ei ollut ruusuilla tanssimista, mutta toimeen tulivat. Ystävystyimme heidän kanssaan. Tuona talvena sitten tuli puheeksi, että mistähän saisi rukiin siemeniä. Minä ihmettelin ja taisin sanoakin, että taitaa olla kyseenalaista rukiin viljely noilla leveyksillä. Siinä selvisikin, että Sulo tarvitsi rukiin olkia patjoihin. Olkia käytettiin yleisesti silloin, kun superlonia eikä muitakaan patja-aineita vielä ollut. Ilmoitin, että minäpä käyn hakemassa kotoani Haapavedeltä rukiin siemeniä. Niin myös tein. Tyttäreni Maaritin kanssa kävimme hakemassa säkillisen rukiita. Taisi olla pääsiäisen aikoja silloin. Matka oli tyttärestäni mieluisa, kun sai käväistä mummolassa. Miten tuo rukiin viljely onnistui, siitä ei ole tietoa, kun muutimme kylästä pois seuraavana kesänä. Sulon ja hänen perheensä kanssa meillä oli aika paljon yhteistä ajankulua.

Vieläpä kerron erään tapahtuman, joka liittyy Vittikossa vietettyihin viime hetkiin. Kun olimme pakanneet autoon kimpsumme ja kampsumme, tuli meille mies sieltä Koutelojoen varresta ja ilmoitti tulleensa pyytämään anteeksi minulta, kun hän oli ampunut minun koiran haukusta teeren. Muistoistani kaivelin ja löysin sellaisen tapahtuman. Ei se ollut siellä enää säilynyt harmittava tapauksena laisinkaan, mutta tämä kaveri oli tullut uskoon ja halusi tapahtuman sovittaa. Sanoin miehelle, että asia on minun puolestani tällä selvä, älköönkä se enää sinua vaivatko. Vielä tulee mieleeni kylällä toimimisestani seuraava tapaus. Silloin vaadittiin vähintään kansankorkeakoulun todistus seminaariin pääsyä varten. Eräänä ilta tuli luokseni nuori mies. Hän ei ollut entisiä oppilaita, vaan oli jo varttuneempi nuorukainen. Hän oli silloisen Lapin kansan kolumnistin nimimerkki ”vanha sallalainen muistelee”:n poika, Timo. Hän oli käynyt Kemijärven seminaarin rehtorin luona tiedustelemassa seminaariin pääsyn mahdollisuuksista. Osoittautui oli mm. kansankorkeakoulun tutkinto. Timo esitti, että minä ryhtyisin hänen tutorikseen ja hän suorittaisi vaadittavat opinnot näin. Olin hieman ymmälläni, mutta suostuin. En kuitenkaan luvannut tähtiä taivaalta, mutta yritetään. Niin alkoi opiskelu. Timo kävi luonani tenttimässä kirja kirjalta. Siihen aikaan ilmestyi mm. Väinö Linnan Tuntematon Sotilas, jonka Timo joutui referoimaan ja mielestäni onnistuneesti. Saimme opiskelun päätökseen ja Timo oli mennyt pääsykokeisiin ja selvisi kouluun. Rehtori oli vähän ihmetellyt, että missä tällainen korkeakoulu on. Timo oli kai ilmoittanut, että Vittikossa. Niin poika selvisi opiskelemaan ja selvisi ammattiin, opettajaksi.

Sitten kerron vielä uhkarohkeasta tempauksestamme viimeisenä Vittikon keväänä. Päätimme nimittäin oppilaiden kanssa tehdä kevätretki Pääkaupunki seudulle. Suunnittelimme aika kauan kevätlukukauden aikana. Keräsimme varoja ja ennen kaikkea vanhemmat saatiin innostumaan myös asiasta. Helluntai oli suunniteltu lähtöajankohdaksi. Niin myös tapahtui. Meillä oli silloin vielä talvea jäljellä. Kantohanget. Niinpä sitten helluntain jälkeisenä arkiaamuna menimme linja-autoon ja kohti Kemijärveä, jossa työnnyimme junaan.. Kaikki oppilaat eivät olleet koskaan matkustaneet junassa. Siksi siinäkin riitti ihmettelemistä, mutta niin vain matka alkoi kohti Turkua. Jonkin matkaa ajettuamme alkoi oppilailla ilmetä jano. Se johtui siitä, että kotoa oli matkaeväksi melko monella repussa kuivalihaa ja sitä he söivätkin porukalla. Vaunussa oli siihen aikaan seinällä vesikarahvi ja lasi. Karahvi tyhjeni varsin nopeasti. Junailija täytti karahvin. Pian oli sekin tyhjä. Silloin junailija äityi kyselemään, mihin se vesi oikein hävisi. Annoimme hänelle selityksen, mistä veden kulutus aiheutui. Saavuimme Turkuun, jossa viivyimme muutamia tunteja. Kävimme Turun linnassa, satamassa ja tuomiokirkossa. Sitten olikin jo aika jatkaa matkaa kohti Helsinkiä. Saavuimme Porkkalaan, joka oli välirauhan sopimuksessa vuokrattu Neuvostoliitolle. Juna pysähtyi Porkkalassa ja vaunujen ikkunat peitettiin puulevyillä ja vaunujen oville ilmestyi kaksi sotilasta pipolakeissaan ja kiväärit olalla. Se oli kai sitä neuvostoavoimuutta. Sitten saavuimme Helsinkiin. Meidät oli majoitettu Käpylän matkailumajaan, jonne jalkaisin tallustelimme. Ensimmäisiä tutustumiskohteita oli Linnanmäen huvipuisto, jonne menimme kokeilemaan eri laitteita. On jäänyt mieleeni erikoisesti vuoristorata, jonne menimme ensimmäisenä. Siellä sattui sellainen järkytys, että kun lasku alkoi, niin huomattiin, että eräällä oppilaalla ei ollut turvakaide kiinni. Minun piti kääntyä omalla istuimellani ympäri ja kurkottaa taaksepäin niin, että sain turvakaiteen kiinnitetyksi ja niin matka jatkui. Huimaavaa oli vauhti. Sitten käytiin Olympiastadionilla paikkoja tutkimassa. Kävellessämme keskikaupungilla pysähdyimme kioskin edessä ja siihen ilmestyi herrasmies joka kyseli mistä kaukaa olemme. Kun selvitin, että olemme Sallasta, hän kaivoi povestaan 500 mk silloista rahaa jäätelön ostoon. Kiitollisina otimme rahan vastaan ja toteutimme toiveen välittömästi. Seuraavana päivänä kävimme presidentin linnan edessä vartijoiden vaihtoa katsomassa. Määränpäänä oli mennä Korkeasaareen tutustumaan siellä oleviin nähtävyyksiin. Matkalla Korkeasaareen pysähdyimme ja siinä havaitsimme, että joukosta yksi puuttuu. Kyseltyämme toisilta oppilailta missähän mahtaa Topi olla, niin vastaus oli, että oli se tuossa äskeisessä pysähdyspaikassa. Ja siinä yhtäkkiä havaitsimme, että Toivo juosta viuhtoo Katajanokkaa kohti. Yritin huutaa, mutta ei se siinä liikenteessä kuulunut. Läksin juoksemaan, mutta vaikeuksia oli siinä mielessä, että Toivo oli koulun paras pikajuoksija. Lopulta pääsin toista puolta katua Toivon kohdalle, josta sitten poikkesin samalle kadulle hänen kanssaan ja sain niskasta kiinni. Näin joukko oli jälleen kasassa ja pääsimme Korkeasaareen. Seuraavina päivinä kävimme tutustumassa Ateneumiin, Eduskuntataloon ja Radiotaloon. Tällä tavoin alkoi kotimatkakin häämöttää edessämme ja niin lähdimme aamujunalla matkaan ja Sallaan matkustimmekin nyt itäistä rataa myöten ja olimme viimein perillä Kemijärvellä ja siitä sitten jälleen linja-autolla kotikylälle. Näin oli retkemme päättynyt ja olimme monia kokemuksia rikkaampia ja saattaapa olla, että oppilaille riitti siitä pureksimista pitkäksi aikaa. Rohkeutta ja kärsivällisyyttä retki vaati, eikä vähiten meiltä opettajilta. Voihan olla, että nykyisessä koulumaailmassa ei tällaisia elämyksiä koeta.

Nyt lienee aika kaivaa tuolta muisti kopasta esiin silloisen koulun johtokunta. Erittäin lojaali ja mukava hallintoelin. Sitä parhaiten kuvannee mm. se että erään pääsiäisen aikaan anoin yksityistä virkavapautta pariksi päiväksi, tarkoituksena päästä karhu-metsälle Maunon kanssa. Johtokunta suhtautui myönteisesti ja oli ollut sitä mieltä, että jos mies haluaa metsälle mennä, on lomaa annettava viikko. Retken teimme, mutta karhua emme tavanneet. Johtokunnan jäsenet: Olavi Lassila, pj., Hanna Luusua, Sulo Salmela, Oskari Törmi, ja Eelis Vuorela. Tapasin Olavi Lassilan ehkä parin vuosikymmenen jälkeen, kun hän oli vuodepotilaana Sallan sairaalassa. Muistelimme menneitä ...ja itkimme molemmat.

Näin päättelen muistelukseni tällä kerralla. Saattaahan olla, että jotain olisi vielä lokeroihin jäänyt, mutta onhan tätä tässäkin.

Mainioin muistoin Vittikosta 5.5.2014

Eine-Maija ja Martti Thessler (entiset opettajat)

Kulkuselkä (toiminut vuosina 1950-1958)

Miten minusta tuli opettaja

Elettiin vuotta 1947. Pääsin silloin ylioppilaaksi Lahden Yhteiskoulusta, samasta koulusta jota äitini jo oli käynyt. Kotipitäjäni oli kylläkin Asikkala, mutta kun meillä oli vain keskikoulu, piti siirtyä muualle lukioon.

Asuin koulukodissa tuttavaperheessä Lahdessa. Kotona kävin Viitailan kylän Kailaniemessä aina viikonloppuisin ja lomilla. halusin jatkossa talousopettajaksi ja siksi menin aluksi Helsingin yliopistoon kuuntelemaan taide- ja kulttuurihistorian luentoja. Suoritin prof. Hollolle abbrobatur-arvosanan. Samalla hain Helsingin kotitalousopettajaopistoon. Pääsyvaatimuksena oli ylioppilastutkinto, 4 ½ kk C-kurssi ja vuoden talousharjoittelu erilaisissa paikoissa. Suoritin C-kurssin ensin. Pääsin aluksi Karl Fazerin keittiöön. Sen jälkeen leipomoon ja konditoriaan ja sain siitä palkkaa. Sen jälkeen vielä Helsingin Kulkutautisairaalan suurkeittiöön, jossa valmistettiin ruuat jollekin toiselle sairaalalle. (Nykyinen nimi on Auroran sairaala.). Sitten oli vuosi täyttynyt ja hain kouluun. Mutta en päässyt. Ylioppilastodistus ei ollut tarpeeksi hyvä. Jatkoin harjoittelua kuitenkin Lahden Kansanopistossa ja hain vielä kerran talousopistoon. En päässyt vieläkään.

Siihen lopahtivat mahdollisuuteni talousopettajaksi. Jäin murheellisena miettimään, miten jatkaisin, sillä edelleen halusin opettajaksi. Sitten eräänä päivänä huomasin eräässä lehdessä ison ilmoituksen, jossa Lapin Kansakouluntarkastaja ilmoitti, että meillä on puutetta opettajista. Lappi oli poltettu saksalaisten toimesta. Asukkaat palailivat evakosta entisille kotipaikoilleen rakentamaan uutta kotia. Lasten pitäisi päästä kouluun, mutta ei ole opettajia. Ilmoituksella haettiin ylioppilaita väliaikaisiksi opettajiksi ja luvattiin kouluttaa sitten päteviksi poikkeustietä. Vastasin kirjeeseen myöntävästi. Se oli minulle kuin oljenkorsi sillä hetkellä. Pian sainkin vastauskirjeen, jossa ilmoitettiin, että minut on nimitetty Sallan kunnan Kulkuselän piirin supistetun koulun opettajaksi 15. päivästä elokuuta 1950. Siinä kerrottiin myös jatkokoulutuksesta. Sen pitempään en miettinyt lähtöä. Ilmoitin asiasta kotiväelleni. Ostin lipun Kemijärvelle menevään junaan ja keräsin vähäiset vaatteeni ja tavarani Lahden Kansanopistolta, jossa olin kesäkurssilla 1950.

Näin alkoi matka tuntemattomaan Lappiin. Kemijärveltä pääsi linja-autolla Kulkuselkään ja Sallan kirkolle asti. Nousin autoon ja jäin pois Kulkuselän Tennilän pysäkillä. Minua oltiin siellä vastassa. Ystävälliset ihmiset toivottivat tervetulleeksi ja veivät tulevaan työpaikkaani, jolla oli hirsinen omakotitalo. Kunta oli vuokrannut sen koulutaloksi Tennilän, lähes 20-lapsiselta perheeltä. Talossa oli isohko pirtti ja 2 kamaria. Pirtti tulisi toimimaan luokkana. Toinen kamari olisi minun asuntonani ja toinen koulukeittolan varastona. Keittola oli eristetty luokasta pahvisella seinällä. Tennilän perhe asui pihan perällä olevassa uudessa navettarakennuksessa. Karjakeittiössä he valmistivat ruokansa ja söivät sen siellä. Sikalassa nukkui osa perheestä ja osa heinäladossa. Savusauna oli läheisen Jauru-joen rannassa. Vesi oli kannettava joesta. Opettajakin sai kylpeä savusaunassa ensi kertaa. Tennilän väki oli tyytyväinen ja iloinen tilanteeseen, johon he olivat suostuneet vapaaehtoisesti. Alkava koulu opettajineen ja oppilaineen toi virkistystä. Asettauduin peräkamariin tavaroineni ja istahdin muistelemaan omia kouluaikojani. Olin 22-vuotias maalaistyttö Hämeestä. Olin aina leikeissämme ollut opettaja. Nyt se näytti toteutuvan ihan oikeasti.

Mukaan olin ottanut kaksi kirjaa ’’Opettaja työssään’’ ja ’’Kansakoululaitoksen perusteet’’. Luokassa oli valmiina kaksinistuttavat puiset pulpetit. musta liitutaulu, opettajanpöytä ja -tuoli. Lattialla oli kaksi isoa puulaatikkoa. Toisessa oli oppikirjat ja toisessa muut koulutarvikkeet. Minulle kerrottiin, että oppilaita oli tulossa n. 20. Samalla sain tietää, miten supistettu koulu toimii. Joka tapauksessa eri tavalla kuin muut koulut. En tiennyt siitä juuri mitään. Minua neuvottiin, että 1-2. luokat muodostavat oman ryhmänsä, joka on aluksi muutaman viikon vain parina päivänä koulussa. Muut luokat sitten muina päivinä. Tällä tavalla sekä syys- että kevätlukukauden alussa. Sitten ne yhdistetään isompien koululaisten ryhmään.

Koulukirjoissa oli supistettua koulua varten 2 vuorokurssia samasta asiasta. Aluksi opiskeltiin ykköskurssin mukaan. Seuraavana vuonna seurattiin kakkoskurssia. Jotenkin näin se meni. Muuten opiskelu tapahtuu lukujärjestyksen mukaan. Opettaja pitää päiväkirjaa joka tunnista. Tällaisessa koulussa on vain yksi opettaja, joka pitää kaikkia aineita. Liikunnassa voi olla pojilla miesopettaja.

Näin aloitimme. Hämmästyttävän hyvin kaikki alkoi sujua. Musiikinopetus ei tuottanut ongelmia, kun minulla oli hyvä lauluääni. Juhlia järjestettiin samaan tapaan kuin muissa kouluissa. Lasten vanhemmat tulivat mielellään mukaan auttamaan. Lapset olivat iloisia, kun pääsivät kouluun. Kurinpito-ongelmia tai kiusaamista ei ollut. Minulle tuottivat ongelmia aluksi debet- ja kredit sanat. Ihmettelin mitä tekemistä niillä on opetustehtävien kanssa. Nämä sanat olivat hyvin vieraita minulle. Talonväki auttoi ja selitti, että kun olen koulun ainoa opettaja, olen sekä johtaja että taloudenhoitaja. Minun oli pidettävä kirjaa koulun tuloista ja menoista. Rahojen piti riittää. Omaa johtokuntaa ei muistaakseni ollut. Mutta kun sain hyvää palkkaa, johon sisältyi syrjäseutulisä, piti olla tyytyväinen, vaikka koulun toiminta oli lähes kokonaan minun hartioillani. Näin päästiin jouluun. Lomalla käväisin Kemijärvellä ja Sallan kirkonkylässä ostoksilla. Sinne pääsi linja-autolla kerran viikossa.

Kevätpuolella 1951 sain kirjeen tarkastajalta. Hän tiedusteli haluanko valmistua päteväksi opettajaksi poikkeustietä. ’’Jos haluat täytä kaavake ja lähetä minulle’’, luki kirjeessä. Täytin ja vastasin myöntävästi. Kirjeessä kerrottiin koulutuksesta. Se tapahtuu siten, että Salan jälkeen pitää mennä 6 viikon kesäkurssille joko Helsinkiin tai Turkuun. Sen jälkeen pitää olla vielä toinen vuosi opettajana jossain koulussa. Sitä seuraa vielä toinen 6 viikon kesäkurssi ja vasta sen jatkona pääsee varsinaiselle opettajakurssille, joka kestää yhden vuoden ja saa opettajapätevyyden silloin. Näin valitsin ensin Helsingin ja se jatkoksi Tervolan Varejoen koulun, johon oli sijoitettu Petsamon alueen siirtolaiset lapsineen, kuten esim. Paasilinnat. Reino sattuikin minun luokalleni. Muistan hänet näpsänä ja älykkäänä oppilaana. Koulu oli 4-opettajainen. Luokat oli sijoitettu erilleen. Minun oppilaani olivat eräässä omakotitalossa, eräs toinen luokka kylän kaupan tiloissa jne. Me opettajat asuimme kylän terveystalossa. Minulla oli silloin jo perhe. Minut oli vihitty Arvi-nimisen etelän miehen kanssa Sallan kirkossa syksyllä 1950 ja mukana Varejoella oli pieni Leena-tyttö ja kotiapulainen Sallasta. Mieheni asui Rovaniemeltä hankkimassaan asunnossa ja oli työssä koko opiskelujeni ajan. Tyttönimeni muuttui Manniseksi samalla. Tervolan jälkeen kesällä 1953 kävin toisen kesäkurssin Oulussa, joka oli aloittelemassa kansakoulunopettajien kouluttamista, kesäkurssilla ja sitten sen jatkona opettajakurssilla. Valmistuin opettajaksi keväällä 1954. Tämä kurssi oli Oulun korkeakoulun ensimmäinen ja ensimmäiset opettajat.

Valmistuttuani pääsin heti Rovaniemen Keskuskouluun vakinaiseksi opettajaksi ja sain asunnon valtion rahoittamasta opettaja-asuintalosta. Perheeseen syntyi siellä vielä toinen tytär, Maarit vuonna 1956. Rovaniemen kauteni kesti 14 vuotta. Mieheni varhainen kuolema, 1963, aiheutti sen, että halusin takaisin kotikontujen läheisyyteen. Se toteutui, kun vaihdoimme virkoja erään toisen opettajan kanssa. Hän halusi takaisin Lappiin. Koulujemme johtokunnat hyväksyivät virkojen vaihdot. Näin minusta tuli Järvenpään Harjulan koulun opettaja vuosiksi 1968–1988. Virkavuosia oli tähän mennessä kertynyt 37 vuotta. Eläkkeellä olen ollut jo 25 vuotta. Olen saanut olla terveenä ja hyväkuntoisena nämä vuodet.

Olen osallistunut harrastuspiireihin ja yhdistysten toimintoihin. Taideseura, öljyvärimaalaus ja kirjallisuus ovat läheisiä. Viime vuosina minulla on ollut paljon iloa niistä hetkistä ja matkoista, joita olen saanut viettää kumppanini, Jaakon, kanssa. Olemme retkeilleet paljon. Monet kirkot ovat tulleet tutuiksi ja samoin kuin Lapin maisemat. Viimeksi ajelimme autolla Inariin asti. Ihailemme avaruutta ja hyvin hoidettuja metsiä ja teitä. Toivoimme niiden säilyvän kauan tuleville sukupolville

Meillä kummallakin on lapsia ja lastenlapsia ja olemme menettäneet puolisomme muutamia vuosia sitten. Samanlaiset asiat yhdistävät nyt. Kerran vuosia sitten, etsin Kulkuselän Tennilän taloa erään matkaryhmän kanssa. Emme löytäneet edes sitä kapeata talontietä, jonka pysäkille jäin nuorena ylioppilastyttönä 1950 elokuussa. Näin muuttuu maailma, oli todettava.

Maija Manninen, os. Kailaniemi